Väinö: Elämäntarina

Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.

Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.

On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.

Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön. Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan, hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.

Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.

Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan. Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.

Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö, koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi, ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin vaari.

Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.

On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen. Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut. Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan. Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet sopivia kasvattamaan lapsia.

Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.

Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen, ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?

Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.

Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona, kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen hänen omilla sanoillaan:

— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan, äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi, joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja 25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli kuljettavana.

Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.

Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja, joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan ruoasta.

Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa hänen omiensa kanssa.

Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi, huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon, jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja 25-pennisen ohella.

Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän tili pakahtumaisillaan surusta.

Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.