Kuningattaren lähetti

Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.

Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi — virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki, ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti kuninkaansa palveluksessa.

Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija nautti suhteettoman suuria tuloja.

Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.

Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan herraansa.

— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!

Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.

— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.

Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.

Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi, tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.

— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa, — enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei saanut häiritä?

Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen esittääkseen heille tätä lempiosaansa.

— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.

Käskynhaltijassa tapahtui heti muutos.

— Madame la douairière täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun...? Babylas, kuvastin yksityishuoneestani! Joutukaa!

Kirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.

Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa, sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi useista leuoistaan versovaa parrantupsua.

Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen turhamaisuutensa vaati ilmaisua.

— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.

Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:

— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle. Onko se jo valmis?

— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.»

Hänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.

— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin sävyltään kopean ylimielinen.

Kreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.

— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen. — Tällaisen kunnian...

— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. — Lähettäkää pois tuo mies!

Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka säyseä käskynhaltija oli.

— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle. Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole — hélas — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua kunnolla.

— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!

Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija, joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain toisella järjettömällä kumarruksellaan.

— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni. Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti ovea.

Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä arvellen, että maailman loppu oli käsillä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas, hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten sivuuttanut elämänsä kevään.

Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.

— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka...

— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin, keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.

Käskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.

— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa varten, jäikin se ammolleen.

Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.