Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta

Johdanto. I. Lapsi metsässä. II. Ihminen ja hyeena. III. Eräs ateria. IV. Ab ja Tammi. V. Muuan rohkea yritys. VI. Vaarallinen vieras. VII. Odottamaton tapaus. VIII. Sapelihammas ja sarvikuono. IX. Kotosalla. X. Rampa-ukko, opettaja. XI. Kotiaskareita. XII. Rampa-ukon tarinoita. XIII. Abin suuri keksintö. XIV. Uimaretki. XV. Mammutinajo. XVI. Mammutinpeijaiset. XVII. Toverukset. XVIII. Rakkaus ja kuolema. XIX. Kauhun vallassa. XX. Tulimaa. XXI. Kosinta. XXII. Kuherruskuukausi. XXIII. Kuherrusajan jatkoa. XXIV. Jälleen Tulimaassa. XXV. Aimo edistysaskel. XXVI. Rosvon kimpussa. XXVII. Pikku Rampa. XXVIII. Taistelu vallituksella. XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu. XXX. Esi-isämme.

JOHDANTO.

Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.

Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.

Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.

Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat. Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa. Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme nyt lukea sen.

S.W.

ENSIMÄINEN LUKU.

LAPSI METSÄSSÄ.

Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.

Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.

Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.

Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään. Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia. Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa, vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan mieheksi.

Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti, vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.

Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s. Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä. Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti, siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata. Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava. Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia, kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.

Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa. Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.

Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta, kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju, kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa. Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta. Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.

Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan. Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä, että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle. Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä ja hänen pukuaan.