Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja

Matti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta 7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa silloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli hänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti sukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851) ja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin Ilmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli kotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.

Lukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta päättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut elämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin hän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä kaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön elämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa. Talo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista mainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli eteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle, isäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825 ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe joutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen loisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä ja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki (s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa 1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän sitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on kirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän on kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]

Matin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä, jotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat huomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä maailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan on pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä kotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen, kuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa peräänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi olla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää lasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta, joka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo aikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena päiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin luona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin aukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet ja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti saamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.

Kodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu mitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä kasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut ja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja kehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta edesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä »muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna poikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista lapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja hän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä kinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä muihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän lystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto myöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin, että hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan. Sitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta. Warelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa kirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä on opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin pystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita piirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]

Kotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun kynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän elätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen kerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien kuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin eteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana kiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän sairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin. Seuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut tietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet heittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen ihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin kuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834 kotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää näyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin. Poika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden selviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään lempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]

Kotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä. Sen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista ikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi — Matti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran ehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin hänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta luetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään hänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein vuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.

Matin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään saamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä, tällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt kaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei tullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään kuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana joutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan hänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten lähetetyn kotiseudulleen.[5]

Olipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa on, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi ehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa saakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton askartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja kokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden. Kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron papistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai vapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut riittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä lisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään hänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut semmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää». Kirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen keräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän helposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja vanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan täydellisiä kappaleita.

Kirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli hänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki toisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä kirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni Blomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa harvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka vain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla, samosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani liikkeelle, jos niiksi tuli».

Pohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin todistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien poliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen säilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa säilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä puheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele mainitsee, miten

»Matti Pohto jäitä potkii», kuinka hän on »aina kulkeileva», »Tietää tien Turkuhunkin, Sieltä tormaa Tornioonkin; Ei laiska kelpaa laulamahan Eikä nilkku tanssimahan, Mut se kuin jalo jalvoistansa