Onnen maille: Romaani

Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista mielissään.

»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».

»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa, töllistellen Scoviliin ällistyneenä.

»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen, puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»

»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin kerroin lämpimämpään helvettiin.

Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu» eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä. Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.

Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi. Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä yönä tuikkivat tähdet.

John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia, joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.

»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan luoma ja ihmisten unohtama maa.»

»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin.

»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!»

Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon.

Hänen edessänsä oli seuraava näky.

Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.

Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.

Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse.

»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä».

Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot.

»Meitäkö?» tiedusti hän.

»Juuri niin!»

Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.

»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»

John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.

»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»

Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.

»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.

Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.

»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»

Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle.

»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita».

»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?»

Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.

»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».

John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.

Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»

»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.

John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.

»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»

Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.

»Nan!»