Suudelma rakkaimmalle

Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja — rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen. Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista, linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän turvapaikan — kodin.

Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla selvempi. Se kuvasi perhettä.

Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta, toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli mahdollisimman halpaa tekoa.

Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita, soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut olivat korkeauumenisia.

Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa. Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian »sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin. Hän ei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oli äiti, siitä ei voinut erehtyä.

Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa, pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.

»Mikähän Topia viivyttää?»

»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita, suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii hänelle torttuja teetä varten -»

»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»

»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies. Minua miehet ellottavat. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon, jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen olentoon, Topiin —

Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.

»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla! Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan, rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään meille?»

»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa. Veri on vettä sakeampaa —»

»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»

»En minä siitä pahastu.»

»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta hän ei puhu koskaan mitään!»

»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»

»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa. Ei uskalla. Pässinpää!»

»St! Eikö hän juuri tulekin?»

»Kyllä!»