Suuri arvoitus

A.I.R.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1927.

SUURI ARVOITUS.

— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.

Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta. Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli samalla terävästi toverinsa kasvoja.

— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä, elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat vainotessaan miestä, jota mielivät. —

Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen vereslihalle vioittuneita käpäliä.

— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko, että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti? Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama! Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni salpautumaan. —

Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —

— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —

— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit. — Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —

— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki, koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle menosta?

Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä. Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä, joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.

Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya, ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania, jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia. Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli Shortyn omaksi.

Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon, että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon, jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen sivuhaaraa pitkin.

Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten, päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin, nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.

Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti, ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa. Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä, jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän kuin heitäkään.

Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön, ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.

He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti — näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.

Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko, mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen, miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.