Uittomiehiä ja kullankaivajia

I. Tukinuittaja. II. Esimies. III. Mittaaja. IV. Uittopäällikkö. V. Viides tie. VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana. VII. Tyttö joka pettyi. VIII. Billyn keltanokka. IX. Kaksi panosta. X. Kilpajuoksu. XI. Pelastava armo. XII. Kullankaivaja. XIII. Tyttö punaisissa.

I.

TUKINUITTAJA.

Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä. Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän ohikulkuaan.

Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä, lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento, joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:

»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»

Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen. Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan sitä sinulle.

»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset vaeltavat.»

Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita, lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.

»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»

Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten tukkilauttojen väliselle avovedelle.

»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»

Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän jalan päähän puomista.

Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon, seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»

Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka, joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat ja selittämättömät kuin oravalla.

Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.

»Suurenmoista!» huudahdin minä.

»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia sorvaamaan. Katsohan nyt.»

Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.

Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian hukkui yleiseen kiljuntaan.

Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina. Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia, vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.

»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.

Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.

Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä nimeä.

»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»

Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista, jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.

Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle kuivamaan.»

Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui varovasti vastustajansa eteen tukille.

Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä. Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni. Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti paikkansa huolimatta Darrellin painosta.

Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.

Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi. Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden sorvausmestarina.

Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin. Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä tutkiskellen paljasta jalkaansa.

»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»

Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä tuiskivan tulta.

»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»

Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin kysymysmerkkinä.

»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —» Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.

»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.

»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa jalkaansa.