Kuninkaitten kuningas

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta, vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi, on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa. Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija, valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia, joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä — hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v. 1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka, kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan. Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita. Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja. Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot, kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun, kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa, mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä, ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.

2.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia. Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena, pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin unohtunut unelmiini.»

»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi Meeta.

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.

»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby. »Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»

3.

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli, eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.