Omistani ja omilleni

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, eliötä minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo...

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä.

Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis...

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan »Elämän ja auringon» kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopuniisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaa yöllä sinun ensimmäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimmäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimmäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimmäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimmäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin »Hurskaan kurjuuden» ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä...

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, 'mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista.