Public-domain ebook
Koti ja maailma
Finnish331 downloads on Project GutenbergDownload EPUB
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #70057.
Public-domain ebook
Finnish331 downloads on Project GutenbergDownload EPUB
Public-domain ebook sourced from Project Gutenberg #70057.
The opening · free to read
Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.
Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen, hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää. Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.
V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi englanninkielellä runokokoelmat Kasvava kuu, Gitanjali (Eino Leinon suomentamana julkaistu nimellä Uhrilauluja v. 1917) ja Puutarhuri (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä esseekokoelman Sadhana (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926). Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin Säntiniketan (Rauhan maja) nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan tälle koululle.
Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä miete- ja muistelmakirjat Persoonallisuus ja Elämäni muistoja, näytelmäkokoelma Pimeän kammion kuningas, kertomussarja Ahnaat paadet ja romaanit Haaksirikko, Gora sekä Koti ja maailma. Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä. Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.
Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko maailman omaisuudeksi.
Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama sari [Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni vaiheita varten.
Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki kauneudellaan ylvästelevät.
Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi, eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»
Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän muistuttaa äitiänsä.»
Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla jäi sydämeeni pahoittelun häivä.
Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se oli pelkkää musiikkia.
Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui, että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.
Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»
En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.
Appeni talo oli hyvässä maineessa aina padišaahien [padišaahi islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena, liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan! Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre. Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.
Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.
Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.
Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.
Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien kristallimaljakoissa.
Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana, että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina, milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.
Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni, uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun sarin. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli ääretön.
The book keeps going
Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.



Scenes Storieta drew for other classics.
New illustrated classics
Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.