Naisen mahti

Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.

Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin, sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen asemapaikan.

Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan, ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä. Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut, ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla, ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti vilkuileva katse.

Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa, johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös kuului seuraavasti:

Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta. Heinäkuun 12 päivänä 1891... Jätimme siis laivan jäätymään kiinni syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen suuntaan... Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj. leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.

Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia. Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: ... ... ... Kaikki muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.

Ward Bennett, Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.

Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa, muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä, yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää — tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi teltan oven ja lähti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.

Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti, puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi. Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti eteläiseen suuntaan.

Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä, pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa, kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä, ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle. Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa. Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia. Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti, milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava, kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:

»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»

Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.

»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»

»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.

»Millainen on jää etelään päin?»

»Huono; herätä miehet.»

Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki. Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen, jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa. Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu, eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.

Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.

»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»

Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan» pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes, retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.