Tarasconin Tartarin

Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä, paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän, ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.

Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton Tarasconin Tartarin.

II.

Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.

Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.

Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.

Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä, suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus, jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla. Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.

Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa, kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa. Se on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on täydellinen puute.

Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa tulleet varovaisiksi.

Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä, ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.

Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin, lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti huutamaan: "Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko tekee mutkan.

Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan Nopsakintuksi. Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka, ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole saavutettu.

Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat sitä takaa.

Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja Nopsakinttu on jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,, vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.

— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka sunnuntai?

Mitäkö tekevät?

No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal. peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan, ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja laulamaan.

Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi, ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.

Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin, lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien kajahtaessa.

On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle; mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!

Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan. Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.

Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.

III.

En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.

Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:

Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen. Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin, laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat tyytyväiset.