Hiljaisten metsien tyttö

Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.

Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden (Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.

Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä, tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu, saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.

Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja, piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita, edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat, että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä, Hiljaisten seutujen matkaajia.

Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset. Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita; kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti, muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa, jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse, poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi jokaisen hampaissa.

Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva, mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset, ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä koettelemuksissa.

Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.

Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan, vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.

— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.

Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti. Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin tarvitsevan heitä.

Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa. He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.

Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina. Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti. Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.

Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he hartioitaan.

Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta, mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät, valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi. Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.

Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä, jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta. Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa — hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat upeutta.

Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald, hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.

— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet. Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori, mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.

Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui asiaan.

— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi, niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?

Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti. Miehet nyökäyttivät päätään.

— Varmasti, lisäsi Herron.

— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?

— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.

— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.

— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.

— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.

— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.

— Siitä saatte ottaa selon.

MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen ääntään:

— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte, että asia on tärkeä.

— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin todetakseen asian kuin kysyäkseen.

— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja» järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?

Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin, puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta. Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka viipyisitte kymmenen vuotta. Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!

Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.

— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.

Bolton hapuili taas suutaan.

— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.

Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.