Arizonan öitä

1. Tiukka paikka. 2. Siirtolaiset. 3. Tyhjäntoimittaja. 4. Karjavarkaat. 5. Karjan ko'onta. 6. Erottelu. 7. Hevoskauppoja. 8. Karjan merkintä. 9. Vanha mies. 10. Texasin kävijät. 11. Yksikätinen merimies. 12. Murha rannalla. 13. Kätketty aarre. 14. Pureksittu sokeriruoko. 15. Meloonimuhennos. 16. Honk-Honk rotu.

Ensimmäinen luku.

TIUKKA PAIKKA.

»Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena.

»Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo.

»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne ovat varastettuja.»

»Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo.

Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.

No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire, ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä. Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.

Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.

Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta, että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.

Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat, tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette, että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.

Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen, tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.

Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin alkuperäisessä haahmossaan.

Apachit sanoivat »un dah», joka merkitsee »valkoinen mies.»

Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt, ainakaan en muista, että olisin hypännyt.

Se ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani.

Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi — ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.

Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis» pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa, että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.

»Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.»

»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni, huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat pelästyneen näköisiä.

»Otra vez» kiljuin minä taas.

»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino, joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin jaloiltaan hieman epävarmoiksi.

»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut jatkaa ampumista koko päivän.

Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut, niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun, johon ne eivät enää pystyneet.

Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni. Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani, enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin. Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet, jotka veivät leirille päin.

Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen, tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin seisoivat levollisina aitaan sidottuina.

»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»

Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia, mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.

Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä» ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!

Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin nopeasti takaisin jälkiäni.

Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle. Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.

Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.

No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi eräs heistä: »Maria».

Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat tehneet suuren nuotionsa.