Hollywoodin tyttö

Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä, kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui alas joskus melkein istuen maassa.

Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.

Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.

Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä happamen näköisenä.

»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.

»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään, mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»

»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta, josta pääset helposti ylös.»

Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa olevien irtonaisten kivien välitse.

»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»

Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.

»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»

He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön ratsu kapusi purosta.

»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea, »urhea, mutta ajattelematon.»

»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»

»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»

»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»

»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi. »Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista, samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet maistaisi niin usein.»

»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan, ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»

Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.

Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.

Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien toisella puolen.

Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja, kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.

»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen nähdessäni ne jälleen täällä.»

»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän tarvitse maksaa niille palkkaa.»

Tyttö hymyili hänelle.

»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»

»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä. Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»

He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.

»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on. Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»

»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin jatkuvaa vuoristoa kohti.

»Kuinka niin?» kysyi mies.

»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»

»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»

Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.

»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.

Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.

»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella niitä, milloin minulla on aikaa.»

Custer Pennington nyökkäsi.

»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»

»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti kuin tavallisesti?»