Kultaa

ENSIMMÄINEN OSA: PANAMA.

I. Oo, Susanna! II. Ottelu.. II I. Matkalla. IV. Kylä. V. Troopillinen joki. VI. Viidakkokylä. VII. Taival. VIII. Panama. IX. Pohjoista kohti.

TOINEN OSA: KULTAINEN KAUPUNKI.

X. kULTAINEN KAUPUNKI. XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria. XII. Talbot peräytyy. XIII. Virta ylöspäin.

KOLMAS OSA: KULTAKENTÄT.

XIV. Sutterin linnake. XV. Matka kultakentille. XVI. Kulta. XVII. Työtä. XVIII. Käräjät. XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa. XX. Kultaa huuhdotaan. XXI. Lähdemme pois. XXII. Porcupinen leiri. XXIII. Intiaanit vierailevat. XXIV. Ryöstö. XXV. Tappelupukari. XXVI. Italian Bar.

NELJÄS OSA: KOHTALO.

XXVII. Sadetta. XXVIII. Paluumatka. XXIX. Jälleen San Franciscossa. XXX. Kohtaan Talbotin. XXXI. Kultainen hämähäkinseitti. XXXII. Miten Talbot ansaitsi. XXXIII. Raharuhtinaita! XXIV. Tulipalo. XXXV. Tulevaisuus.

ENSIMMÄINEN OSA.

PANAMA.

I luku.

OO, SUSANNA!

Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.

Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.

Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.

— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.

Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.

Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.

Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksi minäkään en heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme »_Oo, Susannaan_». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.

— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.

Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.

II luku.

OTTELU.

Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria. Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen, mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan, että saatoin häntä häiriintymättä katsella.

Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen, niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina, jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla, joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat, väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa, joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä, että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana, henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen nimi oli Talbot Ward.

Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani, en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä Kaliforniaan asti.

Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.

— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.

— Kuutisen kuukautta, vastasin.

— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?

— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.

Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja harkitsevan näköisenä.

— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa, virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.

Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.

— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.

— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein sakilla. Lähtisittekö mukaan?

— Miksikäs en?

— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon. Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin) penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?