Taistelu paalumajalla

Miten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noin neljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomasta tilastamme.

Edessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsa yhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyt tavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolella teräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkin etempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivät savupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaa esille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.

»Me olemme toki turvassa tulelta?» kysyin minä kauhistuen.

»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei ole enää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matka kuljettavana».

»Minnekä tämä tie vie?» kysyin minä.

»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Se kulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»

»Lyhin tie on paras», oli vastaukseni.

»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsa päin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänelle mieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»

»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menette edelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»

»Entäs hevosemme», huomautin minä.

»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut. Luulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät polta kavioitaan.»

»Minnekä me sitten menemme?»

»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan. »Saatte sen kyllä nähdä.»

Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien joenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.

Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme olleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun nyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran kysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»

»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin teille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita — hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän, hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä törrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»

»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme mukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»

»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin sanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään muuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne, kuten hevosenne.»

»Mutta onko vesilintuja, metsänriistaa?»

»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina, kuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden neliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»

»Joutavia, me menetämme ainoastaan aikaa», murisivat nuoret miehet.

Minua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän puheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän häikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen seuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia, varsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat tunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan miehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain käsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan metsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa puisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät maissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein intiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen tuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli kestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli uskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon villejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa paalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. — Huhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli totta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä kertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.

Samalla kun nämä huolet toinen toisensa perästä liikkuivat mielessämme, tarkastelimme me vielä kerran tuota miestä ja hänen seuralaisiaan.

Hän oli kuusi jalkaa pitkä, solakka, mutta hänen lihaksensa ilmaisivat harvinaista voimaa, Kasvojen piirteet olivat terävät, varsinkin silmät, joissa ilmeni todellinen kotkankatse. Hänen kasvojensa eleet kuvastivat itsetietoisuutta, samoin kuin koko hänen käytöksensä meitä kohtaan ennemmin halveksumista kuin kunnioitusta. Hänellä oli pukuna ainoastaan nahkapusero vöineen, mihin oli pistetty pitkä veitsi, lyhyet nahkahousut, olkihattu, jossa ei ollut enää lieriä, ja kivääri.

»Mutta missä on Martin?» kysyi yhtäkkiä Lassalle.

»Tarkoitatteko nuorta ranskalaista, joka pyysi meitä ottamaan teidät huostaamme?» kysyi vanhus.

»Häntä juuri.»

Vanhus viittasi savuseinää kohti.

»Tuolta on hän kait löydettävissä.»

»Siinä tapauksessa me haluamme hänen luokseen, — mutta missä ovat hevosemme?»

»Luulen», arveli muuan nuorista miehistä, »että tuo ranskalainen ei tiedä oikein, mitä hän tahtoo. Teidän hevosenne ovat laitumella puolen peninkulman päässä tuolla jäljelläpäin ruohikossa. — Ette kait vaadi, että eläinparkojen olisi pitänyt uida puolen peninkulmaa veneen perässä. Bill on niitä vartioimassa.»

»Ja mitä hän niille sitte tekee?»

»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin näette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»

Vanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi ylimielinen hymy.

Minä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme yhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.

»Siinä teette oikein», kuului lyhyt vastaus.

»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette siis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä keskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»

»Päresoihdut?» kysyimme me.

Vanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka asiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa samanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»

»Omituinen puhetapa on näillä miehillä», kuiskasi minulle Lassalle.