Diderot

Diderot, Denis, ajattelija ja kirjailija, syntyi Langres'issa v. 1713, toimitti tietosanakirjan, kirjoitti joitakuita teatterikappaleita ja romaaneja, hoiti muutamina vuosikymmeninä taidearvostelua Grimmhn Correspondance litteraire'issä, käänsi eräitä filosofisia tutkimuksia ja sepitti niitä itsekin, teki matkan Venäjälle ja kuoli 71 vanhana v. 1784.

Tämä kuulostaa varsin vähän houkuttelevalta alastomassa asiallisuudessaan, eikä se muutu isosti viehättävämmäksi, vaikka siihen puuttuisi perinpohjaisemminkin. Vain selostamalla laveammin Diderot'n julkaisemia teoksia voidaan hänen elämänsä kulkuunkin saada enemmän mielenkiintoa. Seuraavassa puhutaankin sentähden paljon enemmän kirjoista kuin elämästä sanan tavallisessa ulkonaisessa merkityksessä. Mutta joka tapauksessa on välttämätöntä, jos mieli antaa täydellinen käsitys Diderot'n personallisuudesta, aluksi mainita yhtä ja toista myös hänen elämänsä esikirjallisesta kaudesta, s.o. siitä ajasta, jolloin hänen vaiheensa eivät vielä olleet eroittamattomasti liittyneet hänen kirjoitustensa historiaan.

Tiedoista, joita voidaan poimia hänen omista teoksistaan ja hänen ystäväinsä ja omaistensa ilmoituksista, on sentähden sommiteltava lyhyt selostus hänen nuoruutensa tapauksista ja olosuhteista, jotka tekivät hänestä kirjailijan.

I.

Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan, ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman paikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiin Diderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko se sitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta, niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä. Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikä köyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa, eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissa kunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaan kohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, joka vielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpä vanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain ja lasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadan keskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa ja kuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemusta kasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin pian tulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsonin romaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillista sävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, ja taidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan. Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukee hänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyy talvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isä oli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan, joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeata selustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme. "Ennenkuin alotan", sanoo hän Annette-tyttärelleen, "suoristahan hieman pielustani, joka on vajonnut liian alas, ja sinä, Denis, kiskaise tiukempaan yönuttuni liepeet, sillä tuli polttaa jalkojani."

Se nainen, joka tässä esitetään isän pielusta kohentamassa, oli äidin kuoleman jälkeen ryhtyvä hallitsemaan veitsisepän kotia, ja lähinnä hänen kauttaan piti Diderot yllä jatkuvaa yhteyttä syntymäseutunsa kanssa sittenkin, kun hän oli jo itse perustanut perheen Pariisissa. Annette Diderot oli nimittäin tanakka, iloluontoinen ja laajasydäminen ihminen, jolla oli kylliksi luontaista vapaamielisyyttä kyetäkseen pitämään arvossa veljen hyviä puolia huolimatta siitä, että tämä oli ryhtynyt ahdistamaan kaikkia lapsuudenkodin uskonnollisia ja siveellisiä käsitystapoja. Tämän suvaitsevaisen elämänkatsomuksensa kautta erosi Annette sekä talon toisesta tyttärestä, joka meni luostariin ja päätti elämänsä uskonnollisessa mielipuolisuudessa, että perheen toisesta miespuolisesta jäsenestä, jonka myöskin on ajateltava ottaneen osaa isän nojatuolin ympärillä pidettyihin illanistujaisiin. Nuoremman pojan, pappi Diderot'n kerrotaan nimittäin olleen niin ankaran uskonnollisessa vakaumuksessaan, että hän ei ainoastaan joutunut riitaan jumalattomien sisarustensa kanssa, vaan että hän myös veljen kuoleman jälkeen kieltäytyi ottamasta osaa niihin juhlallisuuksiin, joilla tämän rintakuva pystytettiin Langres'in kaupungintaloon. Ei ole tosin tunnettua, saiko Diderot välittömiä tai välillisiä vaikutuksia siitä katolisesta hengestä, jota hänen lähimmässä ympäristössään edustivat hänen veljensä ja sisarensa. Mutta helposti johtuu mieleen tuo suvaitsematon pappi, kun kuulee Diderot'n pauhaavan kirkonmiesten ahtaita ja piintyneen jyrkkiä katsantotapoja vastaan. Ja sisaren kohtaloa on hän ehkä muistellut kirjoittaessaan Nunnan (La Religieuse), romaanin luostari-elämän turmiollisuudesta, jolla aina viime aikoihin asti on ollut suuri merkitys hyökkäyskirjoituksena nunnakuntia vastaan.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että Diderot olisi jo lapsuudessaan joutunut ristiriitaan uskovaisten omaistensa kanssa. Nuori Denis sai hurskaan kasvatuksen kotiseutunsa jesuiittakoulussa ja 12 v. vanhana merkittiin hänet päälaen ajelemisella kirkon palvelukseen. Hänen opettajansa antoivat hänelle hyvän kasvatuksen — jesuiitathan ovat, kuten tietty, mainioita pedagogeja — ja he tekivät kaikkensa kiihoittaakseen hänen tiedonhaluaan ja kunnianhimoaan. Diderot'n päätettyä opintonsa ensin Langres'in, sitten Pariisin jesuiittakoulussa syntyi ensi kerran vakava erimielisyys hänen ja poikansa opintoja ja vaiheita suurella kiintymyksellä seuraavan isän välille. Kun oli ilmennyt, ettei hänellä ollut halua jumaluusoppiin, pantiin hänet nimittäin erään asianajajan apulaiseksi. Mutta hän oli liiaksi huvitettu kirjallisuudesta, kielistä ja matematiikasta voidakseen innokkaasti antautua lakitoimiin, ja pianpa katsoikin hänen päämiehensä olevan syytä valittaa hänen huolimattomuuttaan. Sentähden annettiin hänelle viimeinen valinnan tilaisuus: hänen oli, niin kirjoitettiin Langres'ista, suuntauduttava jollekin järkevälle elämänuralle — lääkärin tai lakimiehen — ja harjoiteltava sitä vakavasti; muutoin menettäisi hän kaiken avustuksen kotoapäin. Ja kun Diderot uhkauksesta huolimatta piti parempana jatkaa irrallisia opinnoitaan puoleen ja toiseen, lopetettiin rahalähetykset, ja nuori mies sai nyt omin neuvoin yrittää raivata tiensä Pariisissa. Pitkät ajat oli hänen oltava ilman isällistä suopeutta ja kotoista apua — vaikkakin väitetään rehellisen veitsisepän maksaneen nurkumatta kaikki ne velat, joita poika oli ottanut langresilaisilta tuttaviltaan. Tulee myöskin mainita, että rouva Diderot oli liiaksi äiti voidakseen aivan kokonaan hyljätä tuhlaajapoikansa. Säästörahoistaan keräsi hän kaiken, mitä ei välttämättä tarvinnut ja lähetti sitten roponsa liinavaatteiden matkassa Pariisiin. Mutta hän ei käyttänyt postia, vaan kuljetutti lahjansa uskotulla palvelijattarellaan, jonka väitetään ei vähempää kuin kolmeen kertaan jalkaisin vaeltaneen tuon 60 peninkulmaa pitkän taipaleen pääkaupunkiin. Eikä tämä porvarillisen, vanhanaikaisen perherakkauden kuva ole täydellinen, ellei lisäksi mainita, että Diderofn saamat rahasummat olivat kasvaneet niistä lanteista, jotka tuo yksinkertainen palvelijatar oli kenellekään puhumatta liittänyt niihin omista säästöistään.

Ilman muuta on selvää, etteivät kahden naisen pienet säästöt riittäneet muuhun kuin tilapäisesti huojentamaan Diderot'n huolia. Kymmenen vuotta, sanoo hänen tyttärensä, eli hän kädestä suuhun satunnaisista tunneista tai pienistä kirjallisista töistä saamillaan tuloilla, jotka milloin suoritettiin rahassa, milloin kirjoissa, vaatekappaleissa tai huonekaluissa, ellei vihdoin töitä jätetty kokonaan maksamatta. Hän ei pitänyt itseään liian hyvänä suorittamaan käännöstöitä siitä surkean pienestä korvauksesta, mitä silloiset kustantajat maksoivat kirjallisille päiväpalkkalaisilleen; kyhäämään saarnoja hengenmiehille, jotka eivät rohjenneet luottaa omaan kaunopuheliaisuuteensa; tai myös sepittämään puheita muiden nimissä juhlallisiin tilaisuuksiin — väitetäänpä hänen laatineen paimenkirjeitä piispoillekin. Tuollaisissa kirjavissa toimissa hankki hän monipuoliset tiedot mitä erilaisimmilla aloilta. Hänen opiskelunsa oli kyllä kaikkea muuta kuin akateemista, mutta ellei hän milloinkaan saanutkaan järjestelmällistä kouluutusta erikoisissa ammattitieteissä, niin oppi hän sensijaan sitä enemmän käytännöllistä tietä. Hän kävi "luennoilla ja harjoituksissa" siinä vapaassa yliopistossa, joka jakaa opetustaan — niille, joiden aistimet ovat avoinna ottamaan sitä vastaan — ulkona kaduilla ja toreilla. Hän harjoitti kirjaopinnoitaan Luxembourg-puiston varjostoissa tai kirjakauppiaiden hyllyjen ja laatikoiden ääressä Pont Neuf'illä ja Seine'in rantakaduilla. Lepohetkinään harhaili hän Palais Royal'in kaarikäytävissä sekä kahviloissa ja viinituvissa, jotka 18. vuosisadalla olivat paljon tärkeämpiä sivistyskeskuksia kuin nykyään osataan aavistaakaan ja joissa nuori Diderot luonnollisesti kävi niin usein kuin hänen kukkaronsa suinkin sieti kuuntelemassa uutistenmetsästäjäin — "gasettiers de la bouche" — ei aina todenperäisiä, mutta aina huvittavia kertomuksia.

Haaliessaan näin tietovarastoaan kaikkialta, mistä siihen vain saattoi lisiä tulla, perehtyi hän myös ulkoiseen todellisuuteen yhtä hyvin kuin kirjojen maailmaan. Hänen tulevalle kirjailijan ja sanomalehtikynäilijän toimelleen oli hyvin tärkeätä, että hän täten vaellusvuosinaan pääsi katselemaan elämää useilta sellaisiltakin puolilta, jotka yleensä jäävät salaan kamaritutkijoilta. Eduksi oli hänelle myös, että hän sai nuoruudessaan kokea kovaa, sillä se teki hänet herkäksi muiden kärsimyksille ja se kehitti hänessä sitä halua osoittaa ystävällistä ja veljellistä osanottoaan siinä, "missä ikänä oli onneton raukka", minkä takia hänestä tuli niin tyypillinen 18. vuosisadan tunneherkän elämänkäsityksen edustaja. Mutta toiselta puolen vaikutti tottuminen mustalaiselämään Diderot'n luonteen kehitykseen tavalla, joka ei ollut yksinomaan edullinen. Joskin monet ennakkoluulot hioutuivat hänen mielestään sinä aikana, jolloin hän liikkui hyljättynä hyljättyjen parissa, saattoi hän myös hädän painaessa muuttua liian ennakkoluulottomaksi, kun oli kysymys siitä, mitä oli pidettävä sallittuna päivän välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi. Niinpä onkin niiden nuoruudenmuistelmien joukossa, joita hän on kertoillut tyttärelleen, eräitä juttuja, mitkä varsin hyvin sopisivat johonkin veijariromaaniin. Diderot'lla oli ilmeisesti rehevä, kuriton mielikuvitus, ja hänellä oli synnynnäisen näyttelijän vaistomainen halu esiintyä milloin minäkin ihmisenä. Niinpä saattoi hän huvikseen ja edukseenkin näytellä katuvaista syntistä, joka halusi jättää maailman mennäkseen luostariin, ja sillä näyttelemisellä onnistui hänen kerran toisensa jälkeen houkutella melkoisia rahasummia eräältä hurskaalta karmeliittamunkilta, joka metsästeli sieluja. Saatuaan tämän avulla kaikki velkansa maksetuiksi, tahtoi hän myöskin hankkia liinavaatteita ja muuta tavaraa, joka olisi tarpeen munkkikuntaan pääsemiseksi. Mutta kun hän huomasi, ettei veli-raukka enää kyennyt jatkamaan anteliaisuuttaan, ilmoitti hän tälle myös suoraan, ettei hänellä enää ollutkaan halua tulla karmeliittamunkiksi.