Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja

Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker). Tarina nykyajalta (Holger Drachmann). Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).

Yö valaskalan selässä.

Englantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili Kingmills-saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla tavoittelemassa kaskelotteja. [Kaskelotti = mahtavimpia ja kallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20 metrin pituinen ja hyvin paksu. Elää päiväntasaajan tienoilla olevissa merissä. Vaarallinen peto.] Aikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja kevään tullen siirtyä pohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta turhaan oli nyt purjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen kertaan kaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä vaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö valaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti huuto, ei kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt olivat näet tähän asti miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain kelpaamattomia miekkavalaita tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut vaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti suojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi siistitty laiva pieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä, kuin se olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman yksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta ja varmempaa määrää.

Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita on paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on tarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa ruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne kirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa työtä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä. Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin toiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin tähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —

»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.

Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka tällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää rappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen tarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.

»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa —» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.

»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi näyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa kiireessä veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen ensimäisenä vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri täytetään; pytty, missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni — valaanpyytäjäin käyttämä väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan tykillä) valaan ruumiiseen. Sen varressa on köysi, joka estää saaliin pääsemästä pakoon] varten, heitetään veneeseen, harpuunit pannaan paikoilleen, ja vene laskeutuu veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet seuraavat perässä kavuten alas laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat. Airot pannaan veteen, ja heti kun harpuunimies eli boats-header (veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa veneen perään, lähdetään liikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen terävä keula kääntyy osoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa molemmille puolille.

Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat täysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä niitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten purjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa tapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti. Mutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle valaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin. Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi. »Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan päin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä ensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka leikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle. Sinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä, mustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan kulkunsa.

Omituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni» valtaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja harpuunimiesten, vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee sille veneelle, mistä ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto on tehty, ja pyynnin tuloksesta saavat kaikki osansa, kapteenista laivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista, että miehet ponnistavat kaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle. Nopeimmat kolme venettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat pian päästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi nuori, hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista ponnistuksista huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat jo valmistautuivat heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes kaapelinmitan päässä niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain käyttämä pituusmitta, joka on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200 metriä).]

Silloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan päässä, yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään erkane kauas toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille, mutta heti kun peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän yksinäisen suihkun, joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi hän silmänräpäyksessä veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan toista saalista kuin muut veneet.

Juuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden päälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat, jotka istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa muuttuneen suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli saalista, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä kilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat lähempänä valaita kuin olivat aluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat yhtäkkiä veden alle ja viipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä entistä suuntaansa minkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas yhtäkkiä pinnalle tuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs tuli niin lähelle ensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi harpuuninsa lujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli kulunut, olivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen harpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene, joka nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä, pyrkien varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä lopulta onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen, vetäen veneitä perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan molemmin puolin. Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui syöksemään keihäänsä valaan rintaevän juureen ja antamaan sille surmanpiston. Ensimäinen vene jatkoi vielä menoa englannin-penikulman verran, kunnes senkin harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä, jonka jälkeen vene jäi odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut mahdoton hinata tuollaista jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo olivat joutuneet laivasta, ettei tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan yläpuolella, ja hitaasti se läheni heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa tuulessa koillista kohti.

Noissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä, joka oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen vaaleata purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei näkynyt. Miehet kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta käsin oli joka tapauksessa pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema suunta tiedettiin.

»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt luovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin kyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan ollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki muassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut ja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki veneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.

»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun tähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa huomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»

»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.

»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta — sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»

Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi vantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi tästä katoamisesta.

»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir», sanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma piste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»

»Missä?»

»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi on, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»

Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan, pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän viipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän ei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän aikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että heitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa merellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon — varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi käydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla katsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä lankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö, teki tähystyksen pian mahdottomaksi.