Kansankapina Ahvenanmaalla v. 1808

Kevät ihanine toiveineen oli tullut. Elettiin toivossa, että tuo jääsilta, jota pitkin vihollinen niin helposti pääsi Ahvenanmaalle, oli pian särkyvä ja sulava. Myös oli toivoa meren auetessa, suojaa ja turvaa Ruotsin laivastosta.

Toisin oli kuitenkin käyvä.

Kauhistuneina herättiin näistä suloisista unelmista, kun jo huhtikuun puolivälissä kaksi venäläistä vihollisosastoa esiintyi saaristossa. Ne olivat sekä kasakoita että jääkäreitä. 120 miehinen joukkio jääkäreitä, majuri von Nejdbardtin johdolla, valloitti Ahvenan mantereen ja ylipäällikkö eversti Kritsch asettui 500 miehen kanssa Kumlingen pitäjään. Sitäpaitsi sijoitettiin kasakoita vartijoiksi eri paikkoihin, aina Ruotsin puoleisesta läheisemmästä paikasta, Signildskäristä, Brändösen saakka, mikä on Ahvenan saariston äärimmäinen paikka Suomen puolella.

Nuo kauhistuttavat muistot entisistä sota-ajoista, mitkä polvesta polveen olivat kulkeneet kansan suussa, tulivat nyt mielikuvituksen tenhovoimalla ilmieläviksi. Isonvihan hirmuisten aikojen, jolloin kansan täytyi jättää kotonsa kylmille ja paeta Ruotsiin, luultiin nyt uudelleen koittavan. Mutta tässä erehdyttiin. Paljon olivat muuttuneet sadan vuoden kuluessa. Venäjän istuimella istui nyt ruhtinas, joka, ollen lempeä ja jalomielinen luonteeltaan, harrasti kansansa parasta ja tahtoi muodostaa sotilaittensakin tapoja ihmismäisiksi.

Mutta sota on sotaa! Se tuo mukanaan rasituksia, jopa raskaitakin.

Sitä saivat saaristolaisetkin kokea.

Niin esim, käyttivät venäläiset heidän vetojuhtiaan yöt päivät ilman maksutta, kuormainsa kuljetukseen. Se jo enensi tuon luonnonomaisen vastenmielisyyden vihollista vastaan vielä suuremmaksi.

Mutta mielet vasta silloin kuohahtivat kuohuksiin kun venäläisten päällikkö antoi ahvenalaisille erään luonnottoman käskyn, jota oli mahdoton täyttää. Ja sepä se yllättikin vapauttaan rakastavan kansan julkiseen vastarintaan niin että se tarttui aseisiin karkoittaakseen vihollisen maasta taikka kunnialla kuollakseen sen edestä.

Majuri Nejdhardt antoi nimittäin venäläisen päällystön nimessä, toukokuun 3 p:nä, seuraavan käskyn Ahvenanmaan silloiselle kruununvoudille:

1) Että kaikki alukset, 8 laidan suuruuteen saakka, olivat siirrettävät sellaisiin valkamiin, joista niillä oli helpoin päästä merille.

2) Että kaikki aseet, olkoot millaiset hyvänsä, olivat annettavat ruunun miesten haltuun paitsi säätyläisten omistamat.

3) Että kaikki laivat olivat neljänkolmatta tunnin kuluessa pantavat purjehduskuntoon ja jää valkamissa rikottava niin pitkältä, että samat laivat, mitä pikemmin saattoivat purjehtia.

Se olikin tämän määräyksen kolmas kohta, mikä sittemmin tuotti turmion venäläisille.

Tuo lyhyt aika, jolloin määräys oli täsmälleen täytettävä, osoitti suurinta järjettömyyttä. Ja tätä järjettömyyttä lisäsi vielä nuo hirvittävät uhkaukset hengen ja omaisuuden menettämisestä, ellei käskyä määrätyn ajan kuluessa täytettäisi. Vieläpä uhattiin leikata vastahakaisilta korvat ja nenäkin sekä lähettää heidät Siperiaan.

Tarkoitus tällä määräyksellä oli arvattavasti se, että venäläiset, ollen etäällä pääarmeijastaan ja lähellä Ruotsia, olisivat vaaran hetkenä tilaisuudessa päästä pikemmin pakosalle.

Hämmästystä ja kauhistusta levitti tuo määräys uhkauksineen saaristolaisissa. Huhu levisi, että venäläisten varsinainen aikomus, laivain panemiselle purjehduskuntoon, olikin kuljettaa niillä asekuntoinen saaristokansa Venäjälle. Ja tämä se partailleen panikin mielet kuohumaan. Kuitenkaan ei ole syytä luulla tuota huhua todenperäiseksi.

Mutta määräys oli toteltava. Silloinen kruununvouti Taxell lähetti kiireimmittäin käskyn kaikille piirinsä nimismiehille tuon määräyksen pikaisesta täyttämisestä. Mahdotonta oli se kuitenkin täyttää. Tosin noudatti kansa kussakin nimismiespiirissä käskyä ja miehissä ponnistettiin voimat uuvuksiin asti; mutta määräys jäi kuin jäikin toteuttamatta luonnon esteitten vuoksi.

Mikä nyt neuvoksi? kyseltiin toinen toisiltaan. Oltiin aivan tyhmistyneet, ei tietty mitä tehdä. Vihollisen uhkaukset kasvoivat hirviöiksi kansan mielikuvituksessa. Synkkänä ja uhkamielisenä kokoontui kansa kussakin paikkakunnassa neuvottelemaan. Aika oli jo kulunut 6 p:vään toukokuuta.

Mutta missä vaara on suurin, siinä on apukin lähinnä. Tuona Ahvenanmaan aikakirjoissa niin merkillisenä päivänä saapui muutamia kansan miehiä Finströmin pitäjän nimismiehen, Erik Arén’in luo neuvottelemaan. Kansa luotti häneen ja sentähden tultiin nyt neuvoa häneltä saamaan.

Turhaan ei häneltä kysyttykään neuvoa. Rohkea ajatus leimahti silloin tuon uljaan nimismiehen sielussa. Siitä, näet riippui Ahvenanmaan pelastus tai kukistus.

Uljaasti sanoi hän nyt miehilie, ettei ollut muuta neuvoa enään jäljellä kuin yksimielisesti karkoittaa vihollinen pois ja vapauttaa maa raskaasta rasituksesta. Sentähden oli yleinen kansan kapina vielä saman päiwän ehtoona klo 8 pantava toimeen. Kaikki alukset olivat poistettavat rannoilta loitommaksi, ettei venäläiset pääsisi pakenemaan ja äkkiä yllätettävä heidän kimppuunsa sijoitus asemissaan. Ensin aikoi hän itse tehdä ylläkön vihollisten päällikön pääkortteeriin. Strömsvikin kartanoon, missä Nejdhardt 10 kasakan kanssa majaili ruununvouti Taxell'in luona.

Päätös oli tehty. Salaman tavoin olivat Arén’in uljaat sanat sytyttäneet miesten mielet. Tuo synkkyys, mikä äsken kuvastui heidän kasvoissaan, oli nyt kadonnut ja uljuus loisti nyt silmistä.