Kun mies on mies

I. Juhlan jälkeen. II. Metsärajalla. III. Suurella laitumella. IV. Aitauksessa. V. Palanen menneisyyttä. VI. Juoksuaita. VII. Iltahämärissä. VIII. Keskustelua polttomerkeistä. IX. Tailholt Mountainin miehet. X. Karjankierros. XI. Karjankierroksen jälkeen. XII. Ratkaisun päivä. XIII. Graniittiylängöllä. XIV. Lähteen partailla. XV. Setririnteellä. XVI. Taivaanrannan taa.

I LUKU.

Juhlan jälkeen.

On olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se on graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla alkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja miehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla kulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja taltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä, missä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen sielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton tuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja muokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus, joka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.

Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva ja menehtyvä.

Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen mies oli saanut maksaa kalliisti.

Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden herraksi.

Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata, että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa, että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen, joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.

Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä, kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.

Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia kohden.

Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka — vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä. Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman, riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin tai rikkaläjälle.

Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse. Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.

Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi, tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina hänen korvaansa.

Kavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi hänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen ilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari askelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien vieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän päätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri ennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien käänteen takaa.

Mies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista parivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.

Tammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen sivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen, ja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea kuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa silmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään tielle.

»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan kärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja pelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»

Muukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti tielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti ivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka kuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.

Vaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley suuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta. Tultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta pitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan ulkopuolella hänen paluutaan.

Nähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden seisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula mukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.

»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä vastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun maailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.

Katsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi tervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin silmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä, jolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen tapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella liikkeellä raskaan satulan paikoilleen.

Paimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla miltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta, ihailua ja kateutta.

Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen, tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.

Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy, ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.

»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä tie Williamson Valleyhin?»

Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään vastatessaan kohteliaasti:

»Kyllä, herra.»

»Ja minä pääsen siis suoraa päätä Risti-Kolmio-Kartanolle?»

»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»

»Kiitos.»

Muukalainen aikoi kääntyä, kun paimen uudelleen puhutteli häntä.

»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»

Muukalainen vaikeni hetkisen, kysyen sitten:

»Rovasti?»

Paimen hymyili. »Herra Baldwin, Risti-Kolmion omistaja.»

»Oh!» Muukalainen hämmästyi silminnähtävästi. Kenties hän muisti tammipensaikon tien vieressä.

Joe irroitti parhaillaan lasson hevosensa kaulasta ja näytti miettivältä kehiessään sitä vyyhdelle. Sitten hän lausui:

»Ette suinkaan aio kävellä Risti-Kolmioon saakka?»