Munkin häät

Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista, joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies, jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta. »Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin, kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa — tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille» — hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat. Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista, jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti, josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa, johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin, sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän, tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta, sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat, oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Eikö sitten niin olekin», kuiskasi pappi puolihämärästä.

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme, miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen, mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi: »Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante hitaasti ja painavasti.

»Hautakirjoituksesta?»

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi, jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön, tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: '_Hic jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus_'.»

»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan, ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut, eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen, mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa; hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi», lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen pään?»

»Sinusta», vastasi Dante rohkeasti, ja Cangrande oli mielissään.

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa, sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar, jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti: »kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»