Omenapuu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Omenapuu, laulu, kulta.

Euripides, Hippolytos.

Omenapuu.

Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.

Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä. Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.

"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"

Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa, solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.

"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"

Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä — itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen, jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä — täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä...

Tämä palautui nyt hänen mieleensä.

I.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."

Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:

"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."

"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."

Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.

"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti, ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Ja missä se on?"

"Tuolla laaksossa, hyvä herra."

"Voisitteko antaa meille yösijan?"

"Uskonpa kyllä voivamme."

"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"

"Kyllä."

Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.

"Oletteko devonshireläisiä?"

"En."

"Mistäpäin sitten olette?"

"Walesista."

"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu talonväkeen?"

"Talo on minun tätini."