Elämä aatteiden puolesta

Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta. Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon, pikkumaisuuden ja muodin kahleista.

Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina. Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka, kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin tuntemaan onnensa.

Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.

Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia, elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton, sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.

Tekijä.

II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan, ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä, mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla pyydettiin minulta jatkoa.

Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.

Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.

Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran, toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään. Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa, maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen, kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä: »Älä unohda parasta!»

Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi! Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä, jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille, kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi ihanteellista täyttymystä.

Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean, laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.

Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!

Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.

Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa, »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa myöskin kerran asui niitä, »jotka heidän vuosisatansa työnsi luotaan».

Heinäkuun 2 p. 1875.

Tekijä.

III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.

Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja löytää varmasti myös vihamiehensä!

Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit? Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka, oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa, siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.

Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa. Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren, tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua, mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.

Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys, järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se ei vielä ole ratkaistu.