Patruuna Jönssonin muistelmat

I. Esittely. II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla. III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli "kauppamatkustaja." IV. Kauppa-Lassi ja minä. V. Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni. VI. Eteenpäin ja ylöspäin. VII. Koettelemuksen päivinä. VIII. Lapset. IX. Suuri päivä.

I.

Esittely.

Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.

Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua. Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.

Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi kruunua.

Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.

Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle, muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen; vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat, elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.

Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.

Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha, kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan vartalosi ympäri...

Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin, viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin, sittenkin... Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.

Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset perunat.

Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki, jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.

Ja ne muut kasvot?

Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.

Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?

Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita sanoja, ilman personallista tapaamista.

En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin viikon päästä.

Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.

Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren, valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea, ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman rouvansa — kamarin seinältä.

Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas olekaan konttorissa.

Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa...?

Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan, ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä, joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi Jumalan hyvyyteen.

Jumalaan, niin... Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi, ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.

Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.

Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa, mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy välttämättömästi huomauttaa, että

On huokeata Jumalalle Tomusta köyhä korottaa, Ja rikas panna vaivan alle Sen mieli ynsiä masentaa. Jumala, ihmeen tekijä Voi alentaa ja ylentää.

II.

Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.

Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.

Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.

Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.

Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.

Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.

Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.

Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:

"Oletko sinä kiltti eläimille?"

"Olen", sanoin minä.

"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"

"En, Jumala minua siitä varjelkoon."