Cloomber Hallin salaisuus

I. Westin perhe Edinburghista. II. ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin. III. Kenraali ja hänen perheensä. IV. Harmaapäinen nuori mies. V. Ystävyys- ja rakkausliitto. VI. Westin perhe Edinburghista. VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin. VIII. Israel Stakesin kertomus. IX. Lehtori John Easterlingin kertomus. X. Kirje, joka tuli linnasta. XI. Haaksirikko. XII. Muukalaiset. XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt. XIV. Yöllinen käynti. XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja. XVI. Syvänne. Salattu viisaustiede.

I.

Westin perhe Edinburghista.

Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi huomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa totuuden kanssa.

Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan, mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.

Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla oli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset. Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas käytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841 sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.

Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet. Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä että hän on "der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh" (kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).

Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos ei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut suojelusenkeliksemme.

Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä kankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän vielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.

Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa. Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme riippumattomaan asemaan.

Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.

Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja, joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.

II.

Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.

Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa, oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty. Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä, kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää purppuranväriseltä.

Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella äänellään.

Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien ympäröimänä.

Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut, että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.

Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.

Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.

"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on valo!"

Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa. Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.

"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä on Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."

Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi tunkeutua huoneeseen."

Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa. Haluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.

"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua", huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle aikeeni.

"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla Skotlannin peninkulman päähän tänne."

"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne mennä", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka loisti meille pimeästä.

Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella kynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.

"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten asioihin", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. "Mitä se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa! Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä."

"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa."

"Siinäpä todella olette oikeassa", huudahti seuralaiseni paljoa keveämmällä äänellä kuin ennen. "Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra West, ja ottakaamme selko mistä se tulee."

Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi ruohoa tien vieressä.

"Te olitte oikeassa!" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. "Minä tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista, hän, jolla on avaimet.

"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme täällä", sanoin minä. "Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta."

Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat menneet portista ulos.

"Hyvää iltaa, herra Mc Neil", sanoin minä ja astuin muutaman askelen eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.

Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä puhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti liikutettuna.