Kaunotar

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa, kun hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin lehtien ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma, koska hän luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas kuin hän oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan. Hänellä oli iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja avara. Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa paitsi puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että hyvin, jopa oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja taipumusta aina siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa enonsa viinitarhassa, viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen kotieläimiään.

Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä, mutta kun hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä kaksi lasta, Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman ketään muuta hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli vanha nainen, joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei tehnyt mitään muuta heidän puolestaan kuin että silloin tällöin vastahakoisesti antoi heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita hedelmiä. On kyllä totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi työskennelläkseen vainioilla, hän antoi pojalle työtä; mutta hän maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu oli vielä kehnompaa: nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia sanoja ja usein tuli hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei ansainnut. Siitä johtui, että José työssään käydessään vähitellen teki suunnitelman jättää tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen, pienelle sisarelleen ja vanhalle isoäidilleen.

Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä — jos hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä työstä maksettiin runsaammin.

Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro, kylänpappi, hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli hyväluontoinen ja hilpeä vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän maailmaakin; ja siitä ehkä johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin ankara ripille tullutta syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi antaa jonkun hyvän neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen Josélle, ja kun Pepita päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein puhunut tytöstä vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli opetettava pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava häntä. Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta tukka kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli tehnyt sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella tytöllä pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin kovassa työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi ihmistä ennen aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja elämän tieltä.

Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta maan kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle lapsilaumalle. Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut käynyt Pepitan äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä ja kovasta kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?

Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän tämänkin kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden ainesten lomassa.

»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka voisi pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin, tulee hänellekin paremmat olot.»

Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen, monien toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden pettymyksen jälkeen koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen menettää parhain ja kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt tyhjänä, ja José, Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.

Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre Alessandron ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa työtä, ja hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut rikkaaksi. Ja mökki vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine huoneineen ja pienine puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä verrattuna oikea palatsi. Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea sopeutua uusiin oloihin Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä, että oli riittävästi ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä luonnotonta ja ikäänkuin jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.

Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki sen riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin lähellä suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen ihanuudet, kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin huvituksiin — tuo oli korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli hän nyt kymmentä kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä avartuivat ilosta ja ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein tanssiaskelin, hipiä oli heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä toi hänelle uusia viattoman ilon aiheita.

Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen viereensä istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän nähnyt palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen, oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista huvia. Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan muu ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä, mennyt häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa, että vanha saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja senjälkeen aina oli kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä sanonut eräälle naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen sensijaan niin viehättävän veikeä».

Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa. Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä, kuinka kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja kaikki tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku kunnon mies rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän hyörisi iloisena päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän oivallisen tuuman tiellä, vain yksi pieni este — Pepita itse.

Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä naimattomaksi, ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet häntä kosiskella, hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen rakkaudesta yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli kylmäkiskoisuudessaan viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt tilannetta lieventää. Hän oli kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja laulamaan, mutta kun hän näki herättäneensä hellempiä tunteita, oli hän rehellisyyden perikuva.

»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran. »Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja kosikaa jotakuta toista.»