Pimeyttä

Tavallisesti tapahtui aina niin, että onni oli hänellä toverina kaikessa hänen toiminnassaan. Mutta kolmena viimeisenä päivänä olosuhteet olivat muuttuneet peräti vastahakoisiksi jopa vihamielisiksikin. Ihmisenä, jonka koko lyhyt elämä oli vaarallisen onnenpelin kaltainen, tunsi hän nämä äkilliset onnen vaihtelut ja osasi asettua niitten mukaan. Arpanappulana tässä pelissä oli itse elämä, sekä hänen omansa että muiden, joten jo tämä yksin oli opettanut hänelle nopean käsittämiskykytaidon sekä totuttanut hänet tarkkaavaisuuteen ja kylmänjyrkkään harkintaan. Tästä täytyi nytkin suoriutua. Joku sattuma, joku niitä vähäpätöisiä sattumia, joita ei voi edeltäpäin arvata, oli saattanut poliisin hänen jälilleen. Ja näin olivat urkkijat jo kaksi vuorokautta etsineet häntä, tuota kuuluisata terroristia ja pommien valmistajaa, saartaen hänet lopulta kierrokseen. Toinen toisensa jälkeen sulkeutuivat häneltä ne salaiset asunnot, joihin hän olisi voinut piiloutua. Jälellä oli enää ainoastaan muutamia katuja, bulevardeja ja ravintoloja, mutta kahden vuorokauden valvomisesta ja hermojen jännityksestä johtunut väsymys uhkasi uusia vaaroja. Hänhän olisi voinut nukahtaa jonnekin bulevardin penkille, taikka ajurin rattaille ja näin rumalla tavalla, kuten juopunut, joutua poliisiasemalle. Tämä oli tiistaina. Torstaina taas, siis ainoastaan yksi päivä väliä, piti tapahtua suuri terroristinen näytelmä. Koko heidän pienenpuoleinen järjestönsä oli viime aikojen kuluessa valmistautunut kärsimään kuolemantuomion ja "kunnia" heittää tämä viimeinen ratkaiseva pommi oli sattunut juuri hänen osalleen. Oli aivan välttämätöntä, keinolla millä hyvänsä, pysytellä vapaana.

Ja silloin, lokakuun iltana, seisoen kahden vilkasliikkeisen kadun kulmauksessa, päätti hän lähteä taloon, jossa suvaitaan kaikkia. Hän olisi jo ennenkin turvautunut tähän, tosin hieman epävarmaan keinoon, jollei muutamat asianhaarat olisi estäneet häntä siitä. Huolimatta kahdestakymmenestäkuudesta ikävuodestaan oli hän aivan puhdas, ei tuntenut naisia, siinä merkityksessä, eikä koskaan ollut käynyt porttoloissa. Aikoinaan oli hän taistellut ankaran ja vaikean taistelun kapinallista lihaa vastaan, mutta vähitellen pidättäytyminen muuttui tavaksi ja siitä muodostui rauhallinen, aivan toverillinen suhde naiseen. Ja nyt kun hän oli pakotettu kohtaamaan naisen, joka harjoitti rakkautta ammattina, kenties nähdä hänet alastomana, tunsi hän jo edeltäpäin omituista ja tuskallista vastenmielisyyttä. Pahimmassa tapauksessa, jos se osottautuu välttämättömäksi, päätti hän antautua naiselle. Sillä nyt kun liha ei enää kapinoinut ja kun edessä oli niin tärkeä askel, puhtaus ja taistelu sen puolesta kadottivat arvonsa. Mutta joka tapauksessa se oli vastenmielistä, aivankuin on joskus vastenmielinen joku pikkuasia jota ei voi välttää. Kerran kun suoritettiin tärkeätä terroristista tekoa, näki hän kuolleen hevosen, jonka takaosa oli pahoin runneltu ja sisälmykset juoksivat ulos. Ja tämä likainen, inhoittava, tarpeettomasti välttämätön pikkuseikka tuntui hänestä vastenmielisemmältä kuin pommin heitossa kaatuneen toverin kuolema. Mitä rauhallisemmin ja iloisemmin hän kuvitteli tulevaa torstaita, jolloin hänenkin luultavasti täytyy kuolla, sitä rumemmalta, täynnä jotain käsittämätöntä, lihallisen alhaista, likaista sohroa, tuntui olevan nouseva yö, jonka hän viettäisi langenneen naisen kanssa, naisen, joka pitää rakkautta ammattina. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Ja väsymyskin jo horjutti häntä.

II.

Oli vielä aivan aikaista, kun hän saapui, noin kymmenen tienoissa, mutta suuri valkoinen sali kullattuine tuolineen sekä peileineen oli valmis vieraiden vastaanottoon, ja kaikki lamput olivat sytytetyt. Pianon ääressä istui soittaja, nuori, hauskan näköinen mies mustassa lievetakissa — talo oli kallishintaisia — poltellen ja varovasti karisteli hän tuhkaa paperossista, ettei tahraisi pukuaan. Hän selaili nuotteja. Nurkassa, lähinnä puolipimeätä vierashuonetta, kolmella tuolilla vieretysten istui kolme tyttöä jutellen.

Kun hän astui saliin emännän seurassa, kaksi tytöistä nousi, mutta kolmas jäi istumaan. Ne, jotka nousivat olivat hyvin avokaulaisia, mutta istumaan jääneellä oli yllään korkeakauluksinen musta puku. Ja ne kaksi katsoivat häneen suoraan väsynein kutsuvin katsein, vaan tuo kolmas kääntyi poispäin ja hänen profiilinsa oli säännöllinen ja rauhallinen, kuten jokaisen kunnon tytön, kun se on vaipunut ajatuksiinsa. Nähtävästi oli hän kertonut jotain tovereilleen, jotka häntä kuuntelivat, ja nyt mietti hän kerrottua, ajatuksissaan jatkaen juttua eteenpäin. Ja siksi, että tämä vaikeni ja ajatteli, ja siksi ettei tämä katsonut häneen, ja siksi että tällä yksin oli kunnollisen naisen ulkomuoto, valitsi hän tämän. Hän ei ollut vielä koskaan käynyt yleisissä taloissa, eikä siis tiennyt että jokaisessa hyvässä talossa on yksi, jopa kaksikin tällaista naista. Nämä ovat tavallisesti mustiin puetuita kuten nunnat, tahi nuoret lesket, heidän kasvonsa ovat kalpeat, maalaamattomat, katseensa on synkkä; tarkoitus on — uskotella kunnollisia, jos joku sellaisia haluaisi. Mutta kun he lähtevät makuuhuoneeseen miesten seurassa ja päihtyvät, ovat he samallaisia kuin kaikki toisetkin, joskus pahempiakin. Toisinaan he tanssivat ihka alasti ja tämmöisinä näyttäytyvät salissakin, vieläpä he lyövätkin liian tunkeilevia miehiä. Nämä ovat juuri niitä naisia, joihin juopuneet ylioppilaat rakastuvat ja joita he koettavat saada alkamaan uutta, kunniallista elämää.

Mutta hän ei tiennyt tätä. Ja kun tyttö vastahakoisesti nousi, ja katsoi häneen yrmeästi, mustatuin silmin, vilahukselta kääntäen häneen päin himmeän kalpeat kasvonsa, tuli hän ehdottomasti vielä kerran ajatelleeksi: — "miten kunnolliselta hän näyttääkään!" — ja tunsi helpotusta. Mutta jatkaen sitä ainaista teeskentelyä, joka hänelle oli välttämätön ja joka jakoi hänen elämänsä kahtia, tehden sen näyttämön kaltaiseksi, pyörähti hän saappaansa koroilla, naksahutti sormillaan ja virkkoi tytölle tottuneen irstailijan vapaalla äänellä:

— No, lintuseni, mennäänkö sinun kamariisi, eikös niin? Missä täällä on pieni pesäsi?

— Nytkö? — ihmetteli tyttö, kohottaen kulmakarvojaan. Hän naurahti leikillisesti, näyttäen rivin tasaisia kauniita hampaita, punehtui hiusrajaan saakka ja vastasi: Mitäs me rupeamme kallista aikaa hukkaamaan?

— Täällä tulee soittoa. Saamme tanssia.

— Mitä me tanssista, kaunokaiseni. Sehän on vain tyhjää pyörimistä, ikäänkuin tahtoisi ottaa itseään kiinni hännästä. Soitto taas, luulen, kuuluu sinnekin? Tyttö katsoi häneen ja hymähti:

— Hiukan kuuluu. Hän alkoi miellyttää tyttöä. Hänen kasvonsa olivat leveät ja poskipäät ulkonevat. Posket ja kapea viiru lujasti yhteenpuristettujen huulien yläpuolella heikosti sinersivät, kuten on tavallista hyvin tummilla ihmisillä, jotka ajavat partansa. Olivat kauniit myöskin tummat silmät, vaikka niitten ilmeessä olikin jotain tuijottavaa ja ne liikkuivat hitaasti ja raskaasti ikäänkuin joka kerta olisivat kulkeneet pitkän matkan. Vaikka partansa olikin ajeltu ja käytöksensä vapaata ei hän sentään ollut näyttelijän näköinen, vaan pikemmin muistutti venäläistynyttä ulkomaalaista, englantilaista.

— Oletko saksalainen? kysyi tyttö.

— Hiukan. Pikemmin englantilainen. Pidätkö sinä englantilaisista?

— Mutta miten hyvin sinä puhut venäjää. Ei voi ollenkaan huomata.

Hän muisti englantilaisen passinsa, sen kankean kielen, jota oli puhunut viime aikoina, ja sen, että nyt oli unohtanut kunnolla teeskennellä, ja punastui uudestaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja kuivalla toimeliaisuudella, jossa ilmeni väsymys, tarttui hän tyttöä käsipuoleen vieden hänet nopein askelin huoneita kohti.

— Olen venäläinen, venäläinen minä olen. No, minne mennään? Näytäppäs. Tännekö?

Suuressa, lattiaan ulottuvassa peilissä selvänä kuvastui tämä pari. Nainen mustassa puvussa, kasvot kalpeat ja kaukaa hyvin kauniit, mies pitkä, harteva, hänkin mustissa ja yhtä kalpea. Erityisesti kalpeilta näyttivät sähkökruunun valossa hänen avonainen otsansa ja ulkonevat poskipäänsä. Silmien kohdalla oli sekä hänellä että tytöllä mustat, hieman salaperäiset, mutta kauniit aukot. Ja niin omituiselta näytti tämä musta, vakava pari keskellä valkeita seiniä, kun se ilmaantui kultapuitteisessa peilissä, että hän pysähtyi hämmästyksestä ja ajatteli: aivankuin sulhanen ja morsian. Muutoin, luultavasti väsymyksestä, käsitti hän huonosti ja hänen ajatuksensa olivat hetkellisiä, synkkiä, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä, vilkaistuaan tuohon mustaan, vakavaan, surevaan pariin, ajatteli hän: ikäänkuin maahanpaniaisissa. Kumpikin ajatus oli hänestä yhtä vastenmielinen.

Nähtävästi siirtyivät hänen tunteensa ja ajatuksensa tyttöön, koska tämäkin ääneti, kummastellen katseli häntä ja itseään, itseään ja häntä. Yrittipä tyttö siristää silmiäänkin, mutta peili ei vastannut tähän vähäpätöiseen liikkeeseen, vaan yhtä raskaaksi ja synkäksi kuvasi tämän mustan, jähmettyneen parin. Lieneekö tuo tytöstä näyttänyt kauniilta, vai muistuttiko se hänelle jotain kotoista, hieman surullista, en tiedä, mutta hän hymähti vienosti ja kevyesti kosketti hänen lujasti koukistettua käsivarttaan.

— Mikä pariskunta! — sanoi tyttö miettiväisenä ja jostakin syystä heti pistivät esiin hänen mustat sädemäiset silmäripsensä heikosti ylöspäin kääntyvine päineen.

Hän ei vastannut, jatkoi vain päättäväisenä kulkuaan, liehakoiden tyttöä, joka korkeilla ranskalaisilla kengänkoroillaan kopsutteli parkettipermantoa. Oli eteinen, kuten tavallisesti, ja sen molemmin puolin pieniä pimeitä huoneita. Kaikki ovet olivat auki. He astuivat yhteen näistä huoneista, siihen, jonka ovelle epävarmalla käsialalla oli kirjoitettu "Ljuba".

— Kas niin Ljuba — sanoi hän ympärilleen katsellen ja tottunein liikkein hieroi käsiään yhteen, ikäänkuin olisi pessyt niitä kylmässä vedessä, — nyt täytyy saada viiniä, ja sitten vielä jotain? Mitähän jos hedelmiä?

— Hedelmät ovat meillä kalliita.

— Ei tee mitään. Juotteko te viiniä?

Hän oli taaskin unohtanut ja teititteli tyttöä.

Hän kyllä huomasi erehdyksensä, mutta ei korjannut sitä, sillä äskeisessä käsivarren puristuksessa oli jotain, niin ettei hänen tehnyt mieli tyttöä sinutella eikä rakastella, eikä haluttanut teeskennellä. Tämä sama tunne ikäänkuin siirtyi tyttöönkin. Tämä katsoi häneen tutkivasti, verkalleen ja epävarmuus äänessä, mutta ei lausuttujen sanojen merkityksessä, vastasi hän:

— Kyllä juon. Odottakaa, toimitan heti. Hedelmiä pyydän tuomaan vain kaksi päärynää ja kaksi omenaa. Riittäväthän ne teille?

Tyttökin puhui nyt "te", ja äänessä, jolla hän lausui tämän sanan, sointui yhä sama epävarmuus, heikko epäilys, kysymys. Mutta tähän ei hän kiinnittänyt huomiota ja yksin jäätyään ryhtyi pikaisesti tarkastamaan huonetta joka puolelta. Koetteli miten ovi lukitaan — se meni hyvin lukkoon, sitäpaitsi oli siinä vielä haka; astui akkunan luo, avasi molemmat puolet — oli korkealla, kolmannessa kerroksessa ja pihalle päin. Rypisti nenäänsä ja pudisti päätään. Sitten teki kokeita sähkövalolla: kaksi lamppua ja kun toinen ylhäällä sammuu silloin toinen sängyn luona, punasine varjostimineen, syttyy — kuten hienoissa hotelleissa ainakin.