Ruhtinattaren ritari

KYNNYKSELLÄ.

"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu mieheen yleensäkin.

Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.

Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.

Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.

Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.

Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.

Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.

"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".

Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.

"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"

"Entä perkele?" uteli apotti.

Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.

"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."

Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:

"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"

"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä kaikki."

"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää viisautta voidakseen tuhota sielusi."

Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä. Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän neitsyen luostarin Ciglianossa.

Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla, ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja levottomuudesta.

"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."

Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle. Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.

Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.

Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.

Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.

Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.

Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.

Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.

Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.

"Pax tecum."

"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.

Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.

"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."

Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.