Pikku Petra

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.

Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja tanssitti ne lattialle.

Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.

Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi ja kuusimetsä alkoi.

Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.

Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.

Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli syvin, muutamat sanoivat pohjaton.

Nurmikolla istui kaksi ihmistä.

Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.

Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.

Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta sanaan.

Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.

Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.

"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine, valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.

"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä? Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä. Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren. Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."

Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.

"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"

"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin, mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat alas nenän kärjelle.

"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet kirjoittanut."

Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."

"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan. "Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."

Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen, lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat ulottuivat aivan veden reunaan saakka.

"Varo jalkojasi."

Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.

"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."

Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.

"Minunko muka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.

"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen, joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren, luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan ilmoituksissa. Luuletko?"

Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.

"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."

Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.

"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain 'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö, Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni käännelläkseen sitä."

"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä", murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt, Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen pöytään."

"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."

Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.

Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.

Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.

"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"

"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi, tyttö parka."