Samoan ihmesaarilta: Kertomuksia ja kuvauksia

Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston, jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin. Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja, joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C° ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta. Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta— huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.

Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000 henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.

Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.

Samoalainen koti.

Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.

Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä, joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.

Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun, jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat tapajuurien ja kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.

Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun, jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka, ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.

Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut verhot pylväiden väliin.

Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena. Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista. Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen kavamalja, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget tulevat kovin tunkeileviksi.

Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.

Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.

Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon, rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin. Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin, ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.

Tämä muinaisaikainen rukous kuului näin:

"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia. Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme, jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"

Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista. Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta — utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin lehtiliuskoihin.

Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä, sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.

Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.

Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle...

Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.

Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä istutusmaallani."

Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja päästi nuorukaisen sisälle.

Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.

Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.

Kun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.

— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja minä olen tullut noutamaan tulta.

— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.

Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin ja alkoivat paahtaa turoa.

Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni kappaleiksi ja liekki sammui.

— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle, että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?

Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää armoa.

— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata vaimoani.

Ti'iti’i pyysi jotakin muuta.

Mafuie mietti hetkisen.

— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.

Ti’iti’i päästi irti jumalan käden.

— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.

Mafuie oli mies, joka piti sanansa.

— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi kaadat...