Pikku Dorrit II

Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta. Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.

Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut, sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen, joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat) pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa (tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden, kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin, edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa, nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat, ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa, joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä, oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen. Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.

»Niin että jos asia olisi mennyt myttyyn, sir», lopetti Pancks, »juuri viimeisenä päivänä tai vaikkapa sen edellisenä päivänä, jolloin vankilan pihassa näytin teille paperimme, vaikkapa juuri sinä päivänä, niin ei kukaan muu kuin me olisi julmasti pettynyt tai kärsinyt penninkään vahinkoa».

Clennam, joka melkein herkeämättä kertomuksen kuluessa oli pudistellut toisen kättä, muisti tällöin huomauttaa hämmästyksen vallassa, jota asteittainen lopputuloksen valmistaminen tuskin oli voinut vaimentaa: »Rakas mr Pancks, tämä kaikki on varmasti maksanut teille suuren summan rahaa.»

»Se on kyllä totta», vastasi voitonriemuinen Pancks. »Vähillä maksuilla ei päästy, vaikka koetimme tehdä kaikki mahdollisimman halvaksi. Rahojen etukäteen hankkiminen oli sangen vaikeata, siitä voitte olla varma.»

»Vaikeata!» toisti Clennam. »Mutta te olette voittanut kaikki vaikeudet ihmeellisellä tavalla tässä asiassa!» Ja taas hän pudisti Pancksin kättä.

»Minäpä kerron teille, mitä tein», sanoi ihastunut Pancks pörröttäen tukkansa yhtä hyväntuuliseksi kuin hän itsekin oli. »Ensiksi panin menemään kaikki omat rahani. Niitä ei ollut paljon.»

»Olen pahoillani siitä», sanoi Clennam, »vaikkei se nyt merkitse enää mitään. No, mitä sitte teitte?»

»Sitte lainasin isännältäni», vastasi Pancks.

»Mr Casbyltä?» kysyi Clennam. »Hän on kelpo vanha herra.»

»Erinomaisen jalo vanha veikko, eikö niin?» sanoi Pancks ja tohisteli pitkään ja kuivasti. »Antelias vanha veikko. Luottavainen vanha velikulta. Hyväätekeväinen vanha toveri. Hyväntahtoinen vanha ukko. Kaksikymmentä sadalta lupasin maksaa, sir. Mutta meidän liikkeessämme ei lainata vähemmällä.»

Nolona huomasi Arthur iloissaan päätelleensä hieman liian hätäisesti.

»Sanoin tälle — yli äyräittensä kuohuvalle vanhalle kristitylle», mr Pancks näytti suuresti nauttivan tästä kuvaavasta nimityksestä, »että olin päässyt pienen liikeyrityksen, lupaavan yrityksen jäljille, sanoin lupaavan, joka kuitenkin vaatisi hiukan pääomaa. Ehdotin, että hän lainaisi minulle rahaa velkakirjaa vastaan. Niin hän tekikin, kahdestakymmenestä prosentista, ja merkitsi nämä kaksikymmentä velkakirjaan kuten liikemies ainakin, niin että näytti siltä kuin ne kuuluisivat pääomaan. Jos asia olisi mennyt myttyyn, olisin saanut palvella häntä vielä seitsemän vuotta puolella palkalla ja kaksin verroin työtä tehden. Mutta hän on täydellinen patriarkka, ja ihmisen on hyvä palvella häntä tällaisillakin ehdoilla — millaisilla ehdoilla hyvänsä.»

Arthur ei kuolemakseenkaan olisi voinut varmasti sanoa, ajatteliko Pancks todella näin vai ei.

»Kun rahat olivat loppuneet, sir», jatkoi Pancks, »sillä ne loppuivat, vaikka säästelin niitä kuin omaa vertani, piti uskoa salaisuuteni mr Ruggille. Pyysin rahalainaa mr Ruggilta (tai miss Ruggilta, sehän on samantekevä; hän on kerran voittanut hiukan rahaa pienen keinottelun kautta korkeimmassa oikeudessa). Mr Rugg lainasi kymmenestä prosentista ja piti sitä kovin korkeana. Mutta mr Rugg on punatukkainen, sir, ja pitää tukkansa lyhyenä. Ja hänen hattunsa on korkea. Ja hänen hattunsa reunat ovat kapeat. Eikä hänestä saa irti enempää hyväntahtoisuutta kuin keilasta.»

»Teidän itsenne tulee saada suuri korvaus tästä kaikesta», sanoi Clennam.

»En epäile saavani sitä, sir», tuumi Pancks. »En ole tehnyt mitään sopimusta. Teidän kanssanne vain tein sellaisen, ja nyt se on täytetty. Jos saan kulutetut rahat maksetuiksi, aikani jotenkuten korvatuksi ja mr Ruggin velan suoritetuksi, niin tuhat puntaa on minulle jo suuri omaisuus. Jätän tämän teidän huoleksenne. Valtuutan teidät ilmoittamaan kaikki perheelle tavalla, jonka katsotte parhaaksi. Miss Amy Dorrit on mrs Finchingin luona tänään. Kuta pikemmin asia toimitetaan, sitä parempi. Se ei voi tapahtua liian aikaisin.»

Tämä keskustelu tapahtui Clennamin makuuhuoneessa hänen vielä ollessaan vuoteessa. Sillä mr Pancks oli koputtanut talon hereille ja tullut suoraa päätä sisään varsin aikaisin aamulla; kertaakaan istahtamatta ja pysymättä paikoillaan hän oli vuoteen ääressä kertonut koko jutun yksityiskohtia myöten, valaisten sitä asiakirjoilla. Nyt hän sanoi menevänsä herättämään mr Ruggia, saadakseen hänellekin purkaa ylen täyttä sydäntään ja kooten paperinsa sekä vaihtaen vielä sydämellisen kädenpuristuksen Clennamin kanssa riensi täydellä höyryllä portaita alas tiehensä.

Clennam päätti tietysti mennä suoraa päätä Casbylle. Hän pukeutui ja käveli niin kiireesti, että löysi itsensä patriarkallisessa kadunkulmassa miltei tuntia aikaisemmin kuin Pikku Dorrit tavallisesti meni työhönsä; mutta hän oli tyytyväinen voidessaan rauhoittaa tunteitaan tekemällä kävelyretken.

Palatessaan Casbyn talolle ja koputettuaan ovelle kirkkaalla kuparikolkuttimella hän sai kuulla, että Pikku Dorrit oli tullut; hänet saatettiin Floran aamiaishuoneeseen, jossa hän ei kuitenkaan tavannut Pikku Dorritia, vaan sensijaan Floran, joka äärettömästi hämmästyi nähdessään hänet.

»Herra Jumala, Arthur, — Doyce ja Clennam!» huudahti tämä arvoisa rouva, »kukapa olisi voinut aavistaa tätä ja suokaa anteeksi aamupukuni sillä en totisesti voinut arvata ja kauhtunut kangas myös mikä on pahempi mutta pieni ystävämme tekee minulle uuden ei silti että minun tarvitsisi ujostella mainitessani sitä teille sillä tiedättehän että on olemassa hameita ja koska sitä piti koeteltaman aamiaisen jälkeen niin se on syynä vaikka olisin suonut että se olisi ollut paremmin kovetettu».

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, että tulen näin aikaisin ja odottamatta vierailulle», sanoi Arthur, »mutta suotte varmaan anteeksi, kun kuulette syyn siihen!»

»Iäksi menneinä aikoina, Arthur», vastasi mrs Finching, »suokaa anteeksi Doyce ja Clennam äärettömän paljon sopivampaa ja vaikka tuo aika epäilemättä on hyvin kaukainen niin sen etäisyys tekee sen hurmaavaksi, en suinkaan tarkoita sitä ja jos tarkoittaisinkin niin se riippuu asian luonteesta, mutta nyt minä taas lörpöttelen ja te saatte minut aivan unohtamaan sanottavani».

Hän katsoi Clennamiin hellästi ja jatkoi:

»Iäksi menneinä aikoina olisi tuntunut oudolta jos Arthur Clennam — Doycen ja Clennamin laita on tietysti aivan toisin — olisi pyytänyt anteeksi vaikka olisi tullut mihin aikaan tahansa, mutta se mikä on mennyttä sitä ei milloinkaan saada takaisin ellei hän itse tahdo sitä takaisin kuten mr F:vainaja sanoi kun hänen teki mieli kurkkua eikä kuitenkaan milloinkaan voinut syödä sitä.»

Hän valmisti parhaillaan teetä, kun Arthur tuli sisään, ja lopetti nyt äkkiä tämän hommansa.

»Isä», ilmoitti hän, salaperäisenä ja kuiskaten sulkiessaan teekannun kannen, »istuu pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa nakutellen vastamunittua munaansa ja lukien City-lehteänsä aivan kuin tikka eikä hänen tarvitse tietää tästä mitään, ja pieneen ystäväämme sen tiedätte hyvin voimme täysin luottaa kun hän tulee alas yläkerrasta jossa on leikannut hameen isolla pöydällä».

Arthur kertoi nyt mahdollisimman lyhyesti, että hän oli tullut tapaamaan juuri heidän pientä ystäväänsä ja mitä asiaa hänellä oli tälle. Kuullessaan näin hämmästyttävän uutisen löi Flora kätensä yhteen, alkoi vapista ja vuodatti myötätunnon ja ilon kyyneleitä, kuten ainakin hyväluontoinen ihminen, mikä hän olikin.

»Antakaa minun ensin Jumalan tähden joutua pois tieltä», hätäili Flora tukkien käsillään korvansa ja vetäytyen ovelle, »muuten tiedän pyörtyväni ja kirkuvani ja pelästytän kaikki ihmiset, ja tuo pieni rakas olento tuli tänne tänä aamuna niin sievänä ja siistinä ja herttaisena mutta köyhänä ja nyt hän on oikein rikas ja sen hän ansaitsee todella ja saanko kertoa tämän mr F:n tädille Arthur ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran mutta jos se on teille epämieluista niin ei millään muotoa».