Dombey ja Poika 2

Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä vielä on yö.

Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon, kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.

Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen asemansa vaatiikin.

Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä, ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen, eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti voisi sitä väittää.

Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn, ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä), hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan, että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija, mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi, jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.

Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa. Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta, ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia, mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen (Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.

Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään. Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä. Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan »kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä on kankea.

Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä, niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa, toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän seurassaan katsomaan vihkiäisiä.

Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika, asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa pari naulaa häränpihviä.

Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.

Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä, milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.

Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.

Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran, ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.

Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.

Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty, niinkuin alkuasukas hyvin tietää.

»Dombey», virkkaa majuri ojentaen molemmat kätensä, »kuinka voitte?»

»Majuri», sanoo Dombey, »kuinka te voitte?»

»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».

Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea leikkiä.

»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa. Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»

Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.

»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa — sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».

»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa Dombey.

»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.