Veikeitä juttuja pienille lapsille

Miten Valas sai nielunsa. Miten Kameeli sai kyttyränsä. Miten Sarvikuono sai nahkansa. Miten Leopardi sai täplänsä. Norsunlapsi. Renkutus Vanhasta Kenguru-Ukkelista. Vyötiäisen syntyminen. Miten ensimmäinen kirje kirjoitettiin. Miten aapinen tehtiin. Krapu, joka piti merta leikkinään. Kissa, joka kulki itsekseen. Perhonen, joka polkaisi.

MITEN VALAS SAI NIELUNSA.

Olipa kerran, oi Rakkaani, valtameressä Valas, ja se söi kaloja. Sille kelpasi kaikki. Se ei jäänyt kysymään, oliko kalan nimi monni vai tonni, silakka vai salakka, siika vai silli, made vai makrilli, merihevonen, merihärkä, merimiekka vai meritähti. Kaikki koko meren kalat se poika pisteli poskeensa. Loppujen lopuksi koko mereen jäi vain yksi kala, ja se oli pieni Ovela Kala; se ui hiukan takapuolella Valaan oikeata korvaa, jotta voisi pitää varansa, jos Valas sattuisi suuttumaan. Kun näin kaikki kalat oli syöty, nousi Valas pystyyn pyrstölleen ja sanoi:

»Minun on nälkä.»

Silloin pieni Ovela Kala sanoi pienellä ovelalla äänellään:

»Jalo ja ylhäinen Valaskala, oletko milloinkaan maistanut ihmistä?»

»En», vastasi Valas. »Miltä se maistuu?»

»Herkkua», kehui pieni Ovela Kala. »Ihanaa, mutta kovin muhkuraista.»

»Hankipa minulle muutama», käski Valas ja pieksi pyrstöään, niin että meri vaahtosi.

»Yksi on kerrallaan tarpeeksi», sanoi Ovela Kala. »Jos uit viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, niin sieltä löydät lautalta istumasta haaksirikkoisen merimiehen, jolla ei ole muuta kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinä et saa unohtaa housunkannattimia, Rakkaani) ja tuppipuukko. Mutta totuuden nimessä minun täytyy sinulle sanoa, että se mies on äärettömän neuvokas ja älykäs.»

Silloin Valas läksi uimaan ja ui kaikin voimin viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, ja sieltä se tosiaankin löysi lautalta istumasta yksinäisen merimiehen, jolla ei ollut yllään muuta pukua kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinun on erikoisesti muistettava housunkannattimet, Rakkaani) ja tuppipuukko; istuessaan hän polskutteli varpaitaan vedessä. (Hänellä oli äitinsä lupa polskutella; muuten hän ei olisi milloinkaan tehnyt niin, sillä hän oli äärettömän neuvokas ja älykäs mies.)

Silloin Valas avasi suunsa niin ammolleen, että se ulottui melkein sen pyrstöön saakka, ja nieli haaksirikkoisen merimiehen ja lautan, jolla hän istui ja hänen siniset hurstihousunsa ja housunkannattimet (joita sinä et saa unohtaa) ja tuppipuukon. Se nieli ne lämpimään, pimeään sisäiseen ruokakaappiinsa ja lipoi huuliaan — ja pyörähti sitten kolme kertaa pyrstöllään.

Mutta kohta kun merimies, joka oli äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, huomasi varmasti olevansa Valaan lämpimässä, pimeässä sisäisessä ruokakaapissa, rupesi hän hyppimään ja nyppimään ja loikkimaan ja koikkimaan ja soikkimaan ja kolkuttamaan ja kalkuttamaan ja paukuttamaan ja poukuttamaan ja ryskyttämään ja jyskyttämään ja kiskomaan ja viskomaan ja naputtelemaan ja taputtelemaan ja tanssimaan oikeata merimiespolskaa juuri sellaisella kohdalla, missä niin ei olisi pitänyt tehdä; ja Valas tunsi olonsa varsin tukalaksi. (Oletko unohtanut housunkannattimet, Rakkaani?)

Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle merimiehelle:

»Tulkaa ulos ja olkaa siivolla! Minä olen saanut nikan.»

»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten voimme keskustella.»

Ja hän rupesi tanssimaan entistä pahemmin.

»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle. »Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas ja älykäs mies?»

Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja sanoi:

»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen kidasta.

Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan (nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä kuullut, toistan tässä:

»Sun kitas oli julkee, Mut ristikko sen nyt sulkee.»

Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.

Pieni Ovela Kala meni tiehensä ja piiloutui päiväntasaajan kynnyksen alle. Se pelkäsi Valaan vihastuneen.

Merimies otti tuppipuukon mukaansa, ja marssiessaan valkoista hiekkaa hänellä oli yllään ne siniset hurstihousut. Housunkannattimet hän oli jättänyt jälkeensä ristikkoa pitämään. Ja siihen tämä tarina loppui.

MITEN KAMEELI SAI KYTTYRÄNSÄ.

Tämä on nyt seuraava kertomus, ja siinä kerrotaan, miten Kameeli sai kyttyränsä.

Aikojen alussa, kun maailma oli vielä ihan uusi ja nuori ja eläimet juuri rupesivat tekemään työtä Ihmiselle, oli eräs Kameeli, joka eli keskellä Tuulista Erämaata, ja sitäpaitsi se oli Tuulenpieksäjä itsekin. Se söi varpuja ja okaita ja tamariskeja ja maitoruohoa ja kaikenkaltaisia muita kasviksia, ja se pureksikin niin äärettömän laiskasti; ja kun joku sitä puhutteli, niin se sanoi kurkkuäänellä: »Kyt!» Juuri »Kyt!» eikä mitään muuta.

Heti maanantai-aamuna sen luokse tuli Hevonen, jolla oli satula selässä ja kuolaimet suussa, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois ravaamaan niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Hevonen läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Pian tuli sen luo Koira, jonka suussa oli keppi, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois hakemaan ja kuljettamaan tavaroita niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Koira läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Pian sen luo tuli Härkä, jonka niskassa oli ies, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, tule kyntämään niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Härkä läksi pois kertomaan Ihmiselle.

Päivän päätyttyä Ihminen kutsui Hevosen ja Koiran ja Härän yhteen ja sanoi:

»Kolme, oi te Kolme, olen kovin pahoillani teidän puolestanne (sillä maailma on niin uusi ja nuori), mutta tuo erämaan Kytyttäjä ei voi tehdä työtä, muuten se olisi ollut täällä meidän luonamme alusta pitäen. Minun täytyy jättää hänet aloilleen, ja sitä korvataksemme teidän on tehtävä kahta vertaa enemmän työtä.»

Nuo Kolme suuttuivat tästä kovin (sillä maailma oli ihan uusi ja nuori, ja työtä oli paljon), ja he pitivät kokousta Erämaan laidalla; ja siihen tuli Kameelikin pureksien kaktusta äärimmäisen laiskasti ja nauroi niille vasten naamaa. Sitten se sanoi kurkustaan: »Kyti» ja meni tiehensä.

Pian sen jälkeen siihen tuli Henki, Kaikkien Erämaiden hoitaja, tomupilveen kietoutuneena (Henget matkustavat aina sillä tavalla) ja keskeytti niiden Kolmen kokouksen ja pohdinpidon.

»Kaikkien Erämaiden Henki», sanoi Hevonen »onko oikein kenenkään laiskotella, kun maailma on niin uusi ja nuori?»

»Eipä tietenkään», vastasi Henki.