Smaragda: Kreikkalainen rakkaustarina

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1909.

Keskellä Kykladien saaristoa, joka komeain kukkapenkkien tavoin kohoaa merestä, sijaitsee Syros-saari, nykyään merkityksellisin koko saariryhmässä. Se on kaikkea muuta kuin kaunis, tämä kallioinen, rikkirevitty saari, joka kukoistaviin sisaruksiinsa, kuten esim. Parokseen ja Naksokseen verraten näyttää kuin vanha ryppyinen akka nuoruudenterveyttä hehkuvain kaunotarten piirissä.

Syros, joka muinoin oli tunnettu ainoastaan filosoofi Pherekydeen syntymäpaikkana, saa kiittää suurta, varmaa satamaansa siitä suuresta merkityksestä ja mainehikkuudesta, mikä sillä nykyään on. Se on uuden Kreikan kaupan keskus ja pääasema niille laivoille, jotka risteilevät kreikkalaisilla vesillä. Siellä hieno khlolainen, liukas smyrnalainen ja viisas moralainen kohtaavat toisensa tehdäkseen kauppoja ja ansaitakseen rahaa.

Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.

Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti tuskin toimittaa kaikki tehtävät.

Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa, kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.

Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla. Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.

Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta. Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse, sanoen:

"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani, herra Metaksasta?"

"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."

Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä, jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti tahtoi vaieta.

"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."

"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori mies.

Notario nauroi kettumaisella tavallaan. "Kymmentätuhatta drakmaa ei Syrassa löydetä niin helposti kadulta", sanoi hän sitten; "ajat ovat huonot, markkinat lamaannuksissa, tavaroilla ei ole menekkiä ja kassat ovat tyhjät."

"Minä tiedän tuon kaiken, hyvä ystäväni, ja juuri sentähden olen tullut näin aikaisin vaivaamaan teitä. Minä tarvitsen lainan vasta muutaman päivän perästä, jos minä ylipäänsä tarvitsen sitä lainkaan. Sitäpaitsi voin rauhoittaa teitä sillä, etten kiinnitä huomiotani korkoihin enkä muihin mahdollisiin menoihin."

"Kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, ystäväni, ovat ajat hyvin huonot. Ne, joilla on puhdasta rahaa, pitävät ne itse, taikka jos he lainaavat, tapahtuu se ainoastaan tyydyttävää takuuta vastaan."

"Minä annan allekirjoitukseni sanoi Melirytos ylväällä itsetietoisuudella.

"Allekirjoituksenne! Tuhannen vietävää! Paras herra Melirytos, jos se ainoastaan riippuisi minusta, antaisin epäilemättä kaikki Kroesuksen aarteet käytettäväksenne; mutta nuo kirotut pankkiirit — Jumala tuomitkoon heidät — eivät tyydy yksinkertaiseen allekirjoitukseen."

"Riittäisiköhän ehkä palkkaosoitukseni?"

"Tuskin. Sellaiset ihmiset ovat varovaisia. Tänään, sanovat he, maksetaan vielä palkkaa, huomenna se voi lakata, ja joskin korot ovat varmat, niin kuka takaa pääoman?"

"Siitä Jumala kyllä huolehtii, paras herra Serlendis, me löydämme kyllä keinon maksaa pääoman."

"Olkoonpa", sanoi notario olkapäitään kohottaen. "Mutta nähkääs, korkeasti kunnioitettu ystäväni, Jumala ei ole velvollinen lunastamaan vekseleitä lankeamispäivänä. Uskokaa minua, ystäväni, joka rakentaa lainalle, rakentaa huonosti. Laina on kuin kivi kaulassa, joka lopullisesti vetää meidät syvyyteen. Heittäkää sikseen lainanhankkimisyrityksenne; toisten siivillä lentäminen käy aina huonosti."

"Kuulkaa, herra notario", sanoi Melirytos sellaisen miehen äänenpainolla, joka tarvitsee rahaa paremmin kuin hyviä neuvoja, "jos voitte hankkia minulle kymmenentuhatta drakmaa eikä lainanantaja tahdo tyytyä palkkaosotukseeni, niin sanokaa hänelle, että voin tarjota paremman vakuuden."

"Ehkä talonne Panoksella? Valitan, mutta sitä vastaan ei kukaan lainaa teille edes viittäsataa drakmaa."

"Jos ei se riitä, niin voitte vakuudeksi tarjota, minä en tiedä kuinka monta taloa tällä saarella, jotka vastaavat kymmenen kertaa sitä summaa, mitä pyydän."

Notario kääntyi Melirytokseen päin kuin olisi hän alkanut epäillä tämän sielullista terveyttä, ja mittasi häntä päästä jalkoihin, sillaikaa kun tämä astui lähemmäksi ja sanoi:

"Herra Serlendis, saanko puhua teidän kanssanne kahden kesken?"

Hymyilyllä ja kädenliikkeellä, jotka puhuivat selvemmin kuin hänen sanansa, kääntyi notario toisiin läsnäoleviin päin:

"Uskallanko pyytää herroja — huomenna puhumme teidän asioistanne, niinmuodoin — hyvästi herraseni."

Asianomaiset vetäytyivät pois, ja notario jäi kahdenkesken Melirytoksen kanssa.

"No niin, meillä on siis hallussamme kaikki talot ja palaisit", sanoi hän, läpitunkevalla silmäyksellä tutkiskellen nuorta miestä, samalla koettaen salata uteliaisuuttaan; "me olemme miljonäärejä, ettekä te sano, ystäväni, kuinka tämä ihme en tapahtunut ja miksi te kuitenkin olette pakotettu hakemaan lainaa."

"Paras herra Serlendis", vastasi Melirytos, "notario on pakotettu vaikenemaan, senvuoksi voinkin uskoa teille, mitä ei kukaan muu saa tietää. Antakaa minun kuitenkin ensin selittää, miksi minä tänään tarvitsen rahaa. Luultavasti tullaan jo jonakuna lähimpänä päivänä kutsumaan teitä läsnäolemaan toimituksessa, joka saa teidät vakuutetuksi toivomukseni välttämättömyydestä, mitä rahoihin tulee."

"Hm, hm, ymmärrän, ymmärrän! Toivotan onnea, herra Melirytos. Se merkitsee häitä. Saanko ehkä tietää —"

"Te saatte aikoinaan tietää sen."

"Ahaa, minä ymmärrän, häitä! Sen parempi, sen parempi! Suuret myötäjäiset! Mitä? Siinä meillä on siis tilukset ja linnat; mutta, paras ystäväni, ettekö tiedä, ettei myötäjäisiä voida käyttää hypoteekkina."

"Minä tiedän sen hyvin; mutta sillä vakuudella, jota minä tarjoan, ei ole mitään tekemistä myötäjäisten kanssa."

Melirytos siirsi tuolinsa lähemmäksi notarion tuolia, katsoi vielä kerran varovasti ympäri huonetta, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään asiaankuulumatonta ollut saapuvilla, ja sanoi hiljaa:

"Takuu, jonka minä tarjoan, on herra Metaksaan omaisuus. Hän on nimittäin tehnyt minut ainoaksi perillisekseen, ja minä luulen, että tämä tyydyttää vaativimmatkin takuumiehet"

"Kuinka? Hänen ainoaksi perillisekseen, sanotte!" huudahti notario hypähtäen tuoliltaan kuin teräsvieterin heittämänä. Sitten painoi hän alas lasisilmänsä ja ummisti silmänsä puolittain, aivan kuin kissa, joka tahtoo näyttää välinpitämättömältä.

"Pyhän Jumalan nimessä", jatkoi hän, "onko Metaksas tehnyt teidät perillisekseen? Mutta rakas ystäväni, oletteko aivan varma siitä? Minä en muista tehneeni mitään sellaista asiakirjaa."