Voimakasta väkeä

Äidiltä.

SISÄLLYS.

Lukijalle. R. B. Cunninghame Graham. J. Ramsay MacDonald. Marion Phillips. G. Bernard Shaw. William Morgan Shuster. Philip ja Ethel Snowden. Kreivitär Warwick. Sidney ja Beatrice Webb. Miljoonamiehiä.

LUKIJALLE.

Tuntuu kuin pitäisi selittää taikka melkeinpä pyytää anteeksi, että lähetän maailmalle nämä pienet elämäkerralliset kuvaukset, sillä ne eivät ole suinkaan ankarasti puolueettoman analysoimisen tuotteita, vaan aivan subjektiivisen käsityksen luomia. Kaikki ne henkilöt, joista kerron, ovat tuttujani, monet heistä monivuotisia ystäviäni. Siksi minun on ehkä vaikeata olla aivan syrjästäkatsojana. Ymmärrän hyvin, että toinen henkilö voisi saada kuvattavistani aivan toisen käsityksen. Mies käsittäisi heidät toisin kuin nainen, vanhoillinen toisin kuin vasemmistolainen. Henkilö, joka lapsuudestaan saakka on liikkunut johtavissa valtiollisissa piireissä, ymmärtäisi varmaan heidät toisin kuin Suomen salomailla toimineen köyhän maalaispapin tytär, jonka Ukko Ylijumala on heittänyt suurkaupunkien humuun ja joka siellä on saanut nähdä ja kuulla niin paljon, että sydän ja sielu tulevat tulvilleen ja joskus vuotavat yli reunojen.

Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle.

Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja, ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan.

Siinä selitykseni ja puolustukseni!

Lontoossa, elokuussa 1926.

Aino Malmberg.

R.B. CUNNINGHAME GRAHAM.

Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat tutut... Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät...

Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa tsaarin väkivaltaa vastaan.

Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.

Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti kylmässä, hitaassa ympäristössä.

Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen, asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi, tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta, jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa.

Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija, taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta, laskematonta.

Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta. Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme, sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni:

"Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa missään parempaa puhujaa?"

"Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka epäluotettava hän on...

"Mitä tarkoitatte?"

"Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään, kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista, antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa..."

"Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?"

"Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa, ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa..."

Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta. Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä, että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon, oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa, ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti:

"Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun kauhuna ja joiden tihutyöt..."

Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham rauhallisesti hymyillen vastasi:

"Mene helvettiin ja kysy heiltä..." — Oli selvää, kenen puolelle naurajat tulivat.

Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen.

Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota...

Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita. Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa, että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen mukaan.

Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja, henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se tuottaa polttavaa tuskaa.

Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään, että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja sotaa seuranneesta "rauhasta".