Kaarina Maununtytär: Torimyymälästä valtaistuimelle

I. Yhtenä yönä onneen. II. Askel epätietoista kohtaloa kohti. III. Sotilas Kustaa Pietarinpojan kokemukset. IV. Tuhan alla kyteviä kipinöitä. V. Kuningas Eerikin onneton vuosi. VI. Pimeillä teillä. VII. Korkeuteen johtava tie. VIII. Tukholman myrskypäivät.

I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.

Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.

"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.

Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö seisoi.

Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.

"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun katseltuaan hetken tytön hommia.

"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.

Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan: "Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."

Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.

"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo, niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi Tukholmaan."

Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.

"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."

"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.

"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."

"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."

"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."

Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.

"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"

"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.

"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"

"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä hänen tulee tehdä?"

"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."

"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"

Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.

Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä ympäristössä.

Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön täysinäisiä koreja.

"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.

"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika on jo ohitse."

"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin vanha markkinamies." Hän nauroi.

Kaarina punastui ja mutisi jotain itsekseen.

"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan kun ei saa mitään kaupaksi."

"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.

"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja kantaa kauniita vaatteita — —"

"Minäkö, herra — —?" sanoi Kaarina nauraen.

"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät? — Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä aivan yksin torille?"

"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."

Vieras nyökkäsi mietteissään ja säälivästi. "Raskasta työtä."

"Raskastahan se on," huokasi tyttö.

"Et ole kotoisin Tukholmasta?"