Amerikkalaisia kaskuja

"_Väärä vala_. Kenties nyt kun Mark Twain pyytää ääniämme vaalissa, hän alentaa itsensä selittämään yhden kohdan entisyydestään. Me tarkoitamme sitä väärää valaa, jonka hän teli Wokowokissa Kohin-Kiinassa vuonna 1863, valaa, jonka 34 vierasmiestä todisti vääräksi, jonka valan tarkoituksena oli ryöstää eräältä köyhältä leskeltä, monen lapsen äidiltä, hänen ainoa toimeentulonsa lähde, hänen pieni maapalstansa... Twain on velvollinen oman itsensä tähden sen kansan edessä, jonka puoleen hän kääntyy, selittämään tuon asian ja puhdistaimaan. Tekeekö hän sen?"

Melkein olin saada halvauksen lukiessani tuota uutista, tuommoinen julma ja hävytön syytös! Minä en ikinäni ote edes käynytkään Kohin-Kiinassa! En edes ole kuullut Wokowok nimeäkään! Minä en tietänyt mitä tehdä ja tuumailin tuota sen päivän ja yön.

Seuraavana aamuna oli samassa lehdessä seuraavat, paljon merkitsevät sanat:

"_Huomion ansaitseva asia_. Etkö sinä, kuvernöörin kandidaatti Mark Twain tahtoisi suosiollisesti selittää kansalaisillen yhtä pientä seikkaa, koskeva sitä aikaa kun hän asui Montanassa, Eikö hän kertoisi kuinka hänen naapureiltaan yhteen aikaan alkoi kadota yhtä ja toista kallista kappaletta ja kuinka ne kalleudet löydettiin Mark Twainin kappaleiden seasta; kuinka hänen naapurinsa näkivät tarpeelliseksi rangaista hänet, tervaamalla ensin ja sitte pyörittämällä höyhenissä, ja kuinka hänet sitte pois paikkakunnalta ajettiin. Eikö hän kertoisi meille noista tapahtumista?"

Voiko ajatella jotain tyhmempää ja solvaisevampaa juttua, hävyttömämpää valhetta! Enhän ole edes ajanut Montanan sivukaan koskaan, sitä vähemmin siellä asunut!

Tämä lehti ei minua muuten nimittänytkään kun: "Twain, varas Montanasta".

Tuo kaikki teki sen että rupesin katselemaan sanomalehtiä jonkinlaisella ilkeällä pelolla. Enkä suotta; katsokaas seuraavaa uutista, joka herätti kaikkialla suurta huomiota.

"_Tavattu panettelija_. Nojaten alla oleviin valalla vahvistettuihin herrojen O'Flamaganin, John Allenin ja Bernsin todistuksiin, vakuutamme me, että tuo alhainen panettelu, jonka Mark Twain on levittänyt, että muka entisen kuvernöörivainaan isoisä John Hoffman olisi hirtetty varkaudesta maantiellä, ei ole muuta kun ilkeä valhe. Jokaisesta kunnon ihmisestä tuntuu vastenmieliseltä, että, saadakseen hetkellisen menestyksen, jotkut ihmiset turvautuvat panetteluun, eivät edes kuolleitakaan kunnioita, vaan häväisevät heitä rauhallisissa haudoissaan. Kun me ajattelemme vainajan sukulaisten kärsimyksiä, joita mokoma häväistys ja panettelu tuottaa heille, olisimme valmiit vaatimaan yleisön puolelta kostoa häväistyksen levittäjälle. Jätämme hänet omantuntonsa rangaistavaksi. (Mutta tuskin luulisimme yhdenkään tuomarin tuomitsevan syyhyn sitä miestä, joka Mark Twainia vähän muksuttaisikin)."

Tuo viimeinen, sulkumerkkien välissä oleva lause teki sen, että minun piti nousta aamulla tavallista aikaisemmin ja mennä kiireimmiten takaoven kautta, sillä akkunoista alettiin heitellä kiviä ja palloja varsin sakealta tuon "hävyttömän panettelijan" pään varasle.

Ja kumminkin voin puhtaalla omallatunnolla vannoa, että minä en edes tiennyt oliko kuvernöörivainajalla isoisää ollenkaan!

On sanottava, että tästälähtein ei sanomalehdissä minua nimitetty muulla nimellä kun "Twain, ruumiskirstujen varas".

Seuraavana päivänä toisessa lehdessä oli taas tämmöinen pätkä:

"_Kelpo kandidaatti_. Mark Twain, jonka eilen olisi pitänyt pitää puolueelleen 'riippumattomille' oikein jytisevä puhe, ei tullutkaan! Hänen sijastaan tuli sähkösanoma lääkäriltä, jossa kerrotaan kuinka kandidaatti joutui hevoisten jalkoihin, kuinka häneltä taittui jalka, kuinka hän nyt makaa tuskissaan j.n.e. Onnettomat 'riippumattomat' saivat niellä kaiken tuon joutavan lorun ja olla olevinaan muka tietämättöminä kandidaattinsa poissa olon oikeasta syystä. Eilen nähtiin kuinka joku mies, täydessä humalassa, hoiperteli samaan hotelliin jossa 'Mark Twain asuu. 'Riippumattomien' on välttämättömästi todistettava ettei tuo juopporatti raukka ollut juuri itse Mark Twain! Tulee hauska nähdä, mitenkä he suoriutuvat tästä jutusta? Vastatkaa, herrat, kansan ääni vaatii sitä: ken oli tuo humalainen mies?"

Tämä oli jo liian sikamainen keksintö, hiis vie: minä — ja juoppous! On jo kolme vuotta kun en nauti mitään, en kerrassaan mitään, en edes vienointa oluttakaan.

Mutta olin jo niin tottunut tuommoisiin solvauksiin, että melkein rauhallisena luin seuraavassa numerossa kristityn nimeni käännetyksi: "Herra Halera Mark Twain".

Tähän aikaan aloin saada tukuttain nimettömiä kirjeitä, joiden sisältö oli tähän tapaan:

1) ... Kuinka se on sen onnettoman mummoparan kanssa, jonka te tuuppasitte rappusista alas, kun hän teiltä almua pyysi?

2) On asioita elämässänne, joista minulla ainoastaan on tieto. Jos tahdotte ettei ne tulisi julkisuuteen, niin lähettäkää nöyrimmälle palvelijallenne, sille ja sille, muutama dollari.

Voisihan tähän panna satoja samanlaisia, mutta se lienee tarpeetonta.

Kohta sen jälkeen republikaanien äänenkannattaja syytti minua äänten ostamisesta, mutta demokraattien päälehti jostain suuresta ryöväyksestä, jonka muka olisin tehnyt.

Ja kaikki syyttäjäni kovasti vaativat minulta vastausta heidän perättömiin ja tyhmiin syytöksiinsä. 'Asia meni niin pitkälle, että "riippumattomienkin" lehtien toimittajat alkoivat sanoa että kauvemmin ei sovi olla vaiti, sillä vaikeneminen tuottaa ehdottomasti tappion. Uusi huomautus eräässä vihoIlismielisessä sanomalehdessä vakuutti minua tästä:

"_Siinä mies!_ 'Riippumattomien' kandidaatti vaikenee yhä. Hän ei uskalla puhua, kaikki häntä vastaan tehdyt syytökset ovat tutkitut ja huomatut oikeiksi. Hänen kaunopuhelias vaikenemisensa on siihen parhaana todistuksena. Katsokaas, riippumattomat, kandidaattianne! Ylpeilkää tuosta häpeemättömästä valapatosta, Montanan rosvosta, ruumiskirstun varkaasta, halerasta!... Katsokaa tarkemmin, ajatelkaa ja vastatkaa käsi sydämmellä: voitteko te puhtaalla omalla tunnolla antaa äänenne miehelle, joka on ansainnut tuommoisen pitkän rekisterin mitä kurjimpia nimiä, joka ei uskalla suutaan avata itseään puolustaakseen."

Ystäväni olivat oikeassa. Syvässä alennuksen tunnossa päätin minä ryhtyä "vastaamaan" kaikkiin noihin ilkeisiin syytöksiin. Mutta minä en ennättänyt päättää työtäni, kun huomenna taas ilmestyi sanomissa uusi syytös, entisiä hävyttömämpi: minä muka olin polttanut hulluinkartanon sentähden kun se peitti näköalan akkunoistani. Sitte syytettiin että minä olin myrkyttänyt setäni, saadakseni haltuuni hänen omaisuutensa ja totisesti vaadittiin haudan aukaisemista ja ruumiin tutkimista.

Olin tulla mielipuoleksi. Mutta tämä ei ollut kaikki. Minua odotti vielä viimeinen isku. Tämä isku oli vastustajieni häpeemättömyyden parhain kukka. Minua vastaan tehtiin seuraava juttu: kun minä nousin puhujalavalle, pitääkseni kokoukselle puheen, hyppäsi lavalle yhdeksän kaiken ikäistä ja kaiken väristä lasta, jotka — siihen opetetut kun olivat — rupesivat halailemaan minua ja huutamaan: "pappa, pappa!"

Minulla ei ollut enemmän voimia. Minä käärin lippuni kokoon jo antausin. Nähtävästi en kelvannut New Yorkin kuvernööriksi. Seuraavana päivänä lähetinkin kiellon ehdokkuuteeni, kirjoittaen kirjeeni alle näin:

"Sydämmellisesti teidän, ennen kunnon mies, Mark Twain, mutta nyt hävytön valapatto, Montanan rosvo, Ruumiskirstun varas, halera" y.m.

Ei koiraa karvoihin katsomista.

Edustajaksi erään piirikunnan puolesta Massachusettsin lainlaatijakuntaan valittiin hra Whitman. Hän oli valtion arvokkaimpia asianajajia ja sen lisäksi sen omituisin mies.

Ennen vaalia oli Whitman ruvennut harrastamaan maanviljelystä ja huvitti itseään elämällä amerikkalaisen maanviljelijän yksinkertaista elämää. Kun hänen piti matkustaa Bostoniin laatimaan lakeja, ei hänellä ollut yhtään parempaa vaatekertaa kun karkea kotikutoinen puku. Hänen vaimonsa koetti kehoittaa häntä ennen lähtöänsä ostamaan hienomman puvun, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.

— Voinhan teettää itselleni kuosin mukaisen puvun, kun tulen Bostoniin, sanoi hän; ja muutoin niin kyllä tämäkin kelpaa varsin hyvin.

Whitman oli suorittanut tutkintonsa Harvardin yliopistossa, ja saavuttuaan Bostoniin asettui hän asumaan vanhaan asuntoonsa, Doolittlesiin, missä hän oli mielestään kun kotonaan.

Astuessaan saliin huomasi hän siellä useita naisia ja herroja koolla ja kuuli erään herran kuiskaavan toisille:

— Ahaa! Tuolta tulee maalainen vanhaa kotitekoista laatua. Nyt me pidämme vähän hauskaa.

Whitman teki itsensä oikein tyhmän näköiseksi ja katseli noita hienosti puettuja naisia ja herroja niinkun lehmä uutta konttia. Vihdoin hän vaivoin löysi tuolin ja istuutui ja näytti hyvin yksinkertaiselta kököttäen siinä kädet polvillaan.

— Kuulehan, sinä varmaankin tulet maalta? sanoi eräs keikailija.

— Nii—in, vastasi Whitman niin moukkamaisesti kun mahdollista.

Naiset jo nauraa kihnuttelivat puoliääneen.

— No, mitä sinä pidät meidän kaupungistamme? kysyttiin edelleen.

— Onhan täällä monta taloa.

— Ja joukko ihmisiä, lisäsi seura.