Musta naamio: Kertomus

Pelastettu. Farmilla. Piilossa. Onnettomuustoveri. Takaa-ajo. Kasvimaalla. Taistelu vapaudesta. Tähtilipun alla. Musta naamio.

Pelastettu.

Syksy oli tullut, mutta aurinko paistoi kirkkaasti levittäen niin tukahduttavaa kuumuutta, että olisi luullut olevansa keskellä kesää, jollei puiden kirjavuus olisi ollut todisteena myöhäisestä vuodenajasta.

Orbonne-joen vesistä rannikkoa etelä-Arkansasissa kulki metsästäjä pyssy kädessä ajamassa vesilintuja, ja hänen iso, täysinäinen jahtilaukkunsa todisti metsästyksen onnistuneen.

Päättäen metsästäjän parrattomasta naamasta oli hän aivan nuori mies, mutta hänen vartalonsa oli iso ja lujarakenteinen.

Metsän juhlallisen hiljaisuuden katkaisi äkisti koiran haukunta, joka, kuului jokseenkin etäältä virran vastaiselta rannalta.

Nuori metsästäjä pysähtyi kuunnellen tarkkaavaisesti.

"Epäilemättä", mumisi hän itsekseen, "on taas päästy paenneen neekerin jälille."

Tämä arvelu näyttäytyikin todeksi ennemmin kuin metsästäjä oli odottanut; sillä muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi vastaisen rannan pensastosta musta olento, joka empimättä heittäytyi veteen ja ui siihen suuntaan, jossa metsästäjä seisoi.

Tämä antoi pyssynperän vaipua maahan ja otti esille luodin, jonka hän työnsi pyssynpiippuun haulipanoksen päälle.

Muutama sekunti jälkeenpäin oli pakolainen uinut virran yli, joka tältä kohdalta oli aivan kapea, ja seisoi nyt metsästäjän edessä.

Nähdessään edessään seisovan aseellisen miehen, näkyi neekeriparan kasvoilla toivottomuuden ja epäilyksen ilme, ja perin väsyneenä kestämistään ponnistuksista, vaipui hän maahan odottamaan kohtaloaan.

"Älä ole peloissasi, poikani", sanoi metsästäjä ystävällisesti, "sinä olet nyt vapaa, ja niin kauan kuin minä voin estää, en salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."

Tämä äkillinen muutos toivottomuudesta ja epäilyksestä varmaan turvaan ja tieto, että hän nyt oli kohdannut ihmisen, joka ei ole hänen kiusaajansa eikä takaa-ajajansa, vaan suojelija ja auttaja, vaikutti aivan valtavasti neekeriparkaan. Hän ei varmaan koskaan ollut saanut osakseen näin ystävällistä kohtelua, ja hän voi ainoastaan sammaltaa sanat: "kiitos massa", jolloin hänen silmänsä täyttyivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleistä. Hän tahtoi nyt tarttua pelastajansa, käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tätä ei tämä kuitenkaan sallinut.

Nuoren metsästäjän koko huomio kiintyi nyt vastaiseen rantaan, josta takaa-ajavan koiran haukunta lähenemistään läheni.

Mutta samalla kuului myös useamman miehen ääni, jotka ratsastaen seurasivat koiraa.

Samasta paikasta, josta neekeri äsken oli ilmestynyt, tuli nyt koira näkyviin ja heittäytyi myös veteen.

Jotta metsästäjä voisi pelastaa neekerin, oli hänen välttämätöntä estää koiraa pääsemästä rannalle.

Kun eläin oli ennättänyt puolitiehen virtaa, tähtäsi metsästäjä silmänräpäyksen ja laukasi.

Kun savu oli haihtunut, ei koiraa enää näkynyt ja ainoastaan tumma veripilkku näytti paikan, mihin se oli vajonnut.

Pikaisesti latasi metsästäjä pyssynsä uudelleen, sillä hänen täytyi nyt olla valmiina puolustamaan niin hyvin turvattiaan kuin itseäänkin takaa-ajajilta.

Näitä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kohta koiran kadottua, ilmestyivät ne pensaikkoon.

Kuultuaan laukauksen, aavistivat he koiran kohtalon; ja kun he nyt eivät nähneet koiraa vedessä eivätkä kuulleet sen haukuntaa, joka kyllä äsken oli kaikunut, löytäessään jäljet vastaiselta rannalta, muuttui heidän aavistuksensa varmuudeksi. Jos he olisivat tarvinneet tarkempaa todistusta, olisi veripilkku vedessä sen kyllä voinut antaa.

"Kuka roisto on uskaltanut ampua koirani?" huusi yksi ratsastajista vihanvimmoissa, nähtyään metsästäjän.

"Rauhoittukaa", vastasi tämä tyynesti. "Näin koiran ajavan ihmistä, ja silloin oli velvollisuuteni pelastaa hänet."

"Jos näitte koiran ajaviin ihmistä, kuten sanoitte, niin tiedätte myös, että se oli vain neekeri."

"Ja te tiedätte ehkä myös olevanne Arkansasissa, jossa neekereitäkin pidetään ihmisinä. Siis samassa kun tulitte koirinanne rajan yli, teitte itsenne syypääksi rangaistusta ansaitsevaan tekoon, joka voisi saattaa teidät kuritushuoneeseen, jos laki kaikessa ankaruudessaan pannaan täytäntöön."

"Kirottu saksalainen!" huusi orjametsästäjä vihasta kuohuen ja tarttui samalla olallaan riippuvaan kivääriin.

"Tyyntykää, tai ammun teidät", sanoi metsästäjä lujalla, vakavalla äänellä tähdäten vastustajaansa.

Niin kiihoittunut kuin tämä olikin, näki hän, ettei kannattanut ruveta taisteluun näin rauhallisen vastustajan kanssa.. Hän ripusti siis kiväärin taas olalleen ja kääntyi seuraajaansa, joka varon vuoksi oli jo vetäytynyt takaperin.

"Olkaa varoillanne", huusi hän ratsastaessaan pois ja ojentaen uhkaavasti kättään nuorelle metsästäjälle, "tätä en ole unhoittava ja toivon, että pian koittaa se päivä, jolloin me etelä-valtioiden asukkaat saamme tehdä tilin kanssanne, te orjain ystävät. Ja teitä, kirottu saksalainen, muistetaan silloin ensi sijassa."

"Kuka tuo mies oli?" kysyi metsästäjä mustaihoiselta, joka nyt vasta, ratsastajien poistuttua, tunsi olevansa täydessä turvassa.

"Se oli massa Jervis Coushattenista. Varokaa häntä, massa, sillä hän on ilkeä ihminen, joka tappaa ihmisen yhtä helposti kuin koiran."

"Minusta se on jokseenkin yhdentekevää", sanoi metsästäjä hymyillen, "ja jos herra Jervis ei olisi ollut kyllin viisas poistumaan, olisi hän saanut saman kohtalon kuin koiransakin. Mutta tuleppa nyt, lähdetään kotiin, sillä jos olet juossut koko tuon pitkän matkan Coushattenista tänne, olet kaiketi väsynyt ja nälkäinen."

Farmilla.

Noin peninkulman päässä siitä paikasta, jossa kohtasimme metsästäjän, oli saksalaisen uudisasukkaan Stefan Lignerin farmi, ja nuori metsästäjä oli hänen vanhin poikansa Fritz.

Talo oli tilava, hyvin rakennettu puulinnoitus, jota ympäröivät talli- ja varastorakennukset. Farmin ulkonäkö kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti asukkaiden järjestyksen- ja kauneudenaistia. Perheesen kuului Ligner, hänen vaimonsa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

Vähää ennen päivällisaikaa oli Fritz saapunut kotiin suojattineen ja oli heti pitänyt huolen, että Sam, joksi neekeri itseään nimitti, tuli hyvin ravituksi. Poika parka oli edellisenä iltana karannut isäntänsä luota välttääkseen huomiseksi luvattua rangaistusta eikä hän pakomatkalla ollut nauttinut ollenkaan ruokaa, koska pelko, ettei ehtisi aamuksi Arkansasin rajan yli, ei ollut suonut hälle yhtään rauhaa. Mutta aamun sarastaessa oli hän vielä monen tunnin matkan päässä pelastavalta rajalta, jonne hän saapui vasta puolenpäivän aikaan, takaa-ajajat aivan kintereillään.

Perheen istuessa päivällispöydässä lukuunottamatta isää, joka sattumalla ei ollut kotona, kuului äkisti kavionkopsetta ulkoa.

Rouva. Ligner, joka istui lähinnä ikkunaa, kääntyi katsomaan ulos.