Kuoleman uhalla

Lähtömerkin antajan ojennettu käsivarsi painui alas, eteenpäin kumartuen jäi hän tuijottamaan häikäiseviin valoihin, jotka loistivat pimeydestä.

— No mitä nyt? huudahti hän koittaen äänellään voittaa yhdentoista tuomarilavan eteen riviin asettuneen automobiilin äänen.

Erään vaunun ympärillä syntyi tungosta. Sen ohjaaja tuijotti mieheen, joka oli luisunut pois hänen vierestään maahan. Ihmisjoukot katsomoilla tunkeutuivat kaiteiden luo jotakin nähdäkseen.

— Merkuriusvaunun koneen käyttäjä on poissa paikaltaan.

— Pyörtyi.

— Putosi.

— Automobiilit eivät vielä olleet liikkeellä; taisi voida pahoin.

Palkintotuomari tunkeutui takaisin, kuultuaan syyn tapahtumaan kiireesti paikalle kutsutulta lääkäriltä.

— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.

Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa liikkeessään.

— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle. Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?

Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei sitä näyttänyt.

— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.

Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen nauha viheriäistä medaljongia.

Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun teltan edustalla.

— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!

Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.

— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.

— Olen naimisissa, sir, vastasi puhuteltu yksikantaan.

— Mutta te sitte, Walters. Jumala nähköön, miehet, mitä te tuumitte.

Sillä pyylevä Walters vetäytyi taaksepäin kalveten.

— Ennen istutan perunoita, sir.

— Olihan teillä ennen tapana ottaa osaa kilpailuihin.

— Mutta ei Stantonin kanssa, sir.

Hänen toveriensa puolelta kuului hiljaista, hyväksyvää mutinaa. Stanton astui alas automobiilistään ja repäsi naamarin kasvoiltaan. Sen takaa ilmaantui tummat, päättävät kasvot, joiden ilme osoitti nyt tuimaa kiukkua ja ylenkatsetta.

— Pelkuriraukat! huusi hän heille sinisenmustat silmät tulta iskien. Tiedättekö te, mitä minä ja yhtiö menetämme, jos minun täytyy jäädä kilpailuista pois siksi, ettei ainoakaan teistä uskalla istua rinnalleni pumpatakseen öljyä? Eikö täällä ole yhden yhtäkään miestä? Tarjoan mukaan lähtijälle 50 dollaria, 100 dollaria, jos voitan.

— Minä lupaan summan kaksinkertaisena, lisäsi mr Green kiihkeästi. Hän oli näet lyönyt vetoa Stantonista.

Ei ainoakaan miehistä liikahtanut.

— Piru teidät periköön! huudahti ohjaaja katkerasti. Minä uudistan tarjoukseni sille, joka tulee mukaan ainoastaan ensimmäiseksi kolmeksi tunniksi, millä aikaa hankin New-Yorkista miehen, jolla virtaa verta suonissaan.

Miehet katselivat toisiaan päätään puistaen.

— Ettekö? Ettekö tahdo? Te raastatte ja uurastatte kolme kuukautta ansaitaksenne sen, minkä minä lupaan teille kolmesta tunnista. Mikä teitä vaivaa, eikö minun henkeni ole yhtä hyvin vaarassa? Hän kääntyi ympäri ja huusi sointuvalla äänellään, joka kuului yli koko telttarivin: Kuulkaa, te kaikki läsnäolevat — 200 dollaria sille miehelle, joka tulee mukaani kolmeksi ensi tunniksi.

— Te ette voi ottaa toisten asemien miehiä, Stanton, vastusti mr Green, joka oli suunniltaan. Hän saattaisi pettää teidät vahingoittamalla vaunua.

Nopeusajaja loi häneen halveksuvan katseen.

— Minua ei petä koneenkäyttäjäni, sanoi hän.

Kiihkeä kärsimättömyys vallitsi tungokseen asti täyttyneillä katsomoilla. Ajajien leiri kuohui, Merkuriusasema oli kaikkien huomion keskipisteenä. Mutta ei ainoakaan vapaaehtoinen ilmaantunut. Kone seisoi puhkuen paikallaan, se näytti täristessään tuntevan avuttomuutensa. Kello kädessä seisoi Stanton raivosta suunniltaan.

Samassa kuului yli kaiken melun palkintotuomarin kellon kiirehtivä ja kutsuva ääni.

— Neljä minuuttia läähötti apulaisjohtaja kokonaan epätoivoissaan. Stanton...

Joku tuli juosten heidän luokseen ympärille kertyneen uteliaan joukon tehdessä hänelle tietä.

— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä tulen mukaan.

— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta tuohan on vain poika.