Kahden muurahaisen seikkailut

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Helios, 1908.

Meitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka ovat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme. Yleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille joukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme. Vielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena tarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen elämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja kasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen elämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin lapsen mieleen.

»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on yllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien hyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen tavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo samalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen onnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset parhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille muurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia varten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen liikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten että kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko teoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä sisarenlastaan varten.

Yllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän kirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee. Älköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen, minkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka opettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat itse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he vastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.

O.M. Reuter.

Rufa kertoo.

Olen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen, vanha ruskea muurahainen.

Kesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja asetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon kertoa teille vähäsen muurahaismaasta.

Niin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat pikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja ystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä ja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä turposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin kuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?

Ei minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko näöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata, hyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä muurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he ovat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.

Siinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain ihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä sotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja ponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin lankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan, niin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat hyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja kapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen. Siinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.

Ja voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat lankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin pieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat nähneet niitä muurahaiskeossa?

Mutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani tullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani ja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että hoitajattareni auttoi minut ulos.

Ulos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja kummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä en vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa ruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat riippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka. Enkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa ja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat. Tiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin. Mitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja kuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi kasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia ahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi muutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.

— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä peloissani.

Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.

— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.

Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.

— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja heilutteli lankojaan.

Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi, kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.

Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.

— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. — Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?

— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani ja lankojani?

— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän ja taidan.

Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.

Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita, silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita. Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.

Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.

— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö sinulla ole suurihmoja?

Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.

— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö. Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!

Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.

Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.

— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä pidän.

— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?

— Mistä niin, kysyin minä.

— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten sanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa juoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa, saat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!

Ja nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa pieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.

— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja hän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli minusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja suurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän tästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin kuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka kävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua, kuten minä.

— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä — mitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?

— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole lainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.