Suloisen järjettömyyden kaupunki

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

SISÄLLYS.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN. I. Pyhän Josefin päivän aattona. II. Viimeinen kynttilä. III. Vihanneskauppiaan katu. IV. Mitä sanotaan sankariksi. V. Katusoittaja Fetter Lanella. VI. Kensington Gardens. VII. Uljaan »Albatrossin» matka. VIII. Kohtalokas piletinmyyjä. IX. Salaiset paperit. X. Sisäisen havainnon tarpeellisuus. XI. Sivuvalaistusta ilmiöihin. XII. Lunastamattomuuden temppeli. XIII. Tavaraluettelo. XIV. Kuinka otetaan selvää asioista. XV. Mitä aamupuku voi kätkeä. XVI. Pääsiäispyhät. XVII. Kärpänen meripihkassa. XVIII. Ystävyyden sinetti. XIX. Tuo Mr. Chesterton. XX. Miksi Jill rukoili Pyhää Josefia. XXI. Suloisen Järjettömyyden Kaupunki. 82 s. 165 tark.

TOINEN KIRJA.

TUNNELI. I. Varjon sydän. II. Amber.

KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI. I. Palazzo Capello. II. Kirje Venetsiaan. III. Paluu Venetsiaan. IV. Todellinen äiti. V. Johnin väritutkielmia. VI. Kynttilä Pyhälle Antoniolle. VII. Ignatian ominaisuuksia. VIII. Uhri. IX. Lähtö Venetsiasta. X. Helmikuun kuudestoista päivä Lontoossa. XI. Selviämätön solmu. XII. Uskon ihme. XIII. Kuolema. XIV. Kiertomatka. XV. Pyrkimys rehellisyyteen. XVI. Kangastuksen loppu.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN.

I. PYHÄN JOSEFIN PÄIVÄN AATTONA.

Todellakin tämä tapahtui maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — mutta on aivan mahdotonta sanoa, mille viikonpäivälle se sattui.

Oli ilta, kello oli puoli kahdeksan maissa. Puoli kahdeksan on jo pimeä, lamput on sytytetty, talot painuvat toisiinsa kiinni. Niillä on kerrottavana salaisuuksia toisilleen, heti kun tulee pimeä. Ah! Kunpa tietäisitte, mitä salaisuuksia talot haastelevat, kun varjot sulkevat ne yhteen suuriksi ryhmiksi! Mutta ettepä tule koskaan sitä tietämään — ne sulkevat silmänsä ja kuiskailevat.

Lincolnin ravintolan ympärillä oli hiljaista kuin haudassa. Asianajajan kirjuri oli lähtenyt myöhään toimistostaan, ja hänen kiirehtivät askeleensa saivat syvän hiljaisuuden värähtelemään. Kuulitte pitkälle jokaisen askeleen. Niin kauan kuin voitte erottaa hänet, tajusitte ne selvästi; sitten kun hän häipyi varjoesiripun taa, äänet vaimentuivat, ja lopuksi hiljaisuus palasi jälleen seudulle — ryömi kaikkialta ympärillenne, puolittain innokkaana, puolittain haluttomasti, ikäänkuin uniset lapset, jotka on vedetty vuoteistaan kuulemaan keijukaissadun loppua.

Täällä oli myöskin keijukaissatu kerrottavana.

Se alkoi maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana, Pyhän Josefin päivän aattona.

En osaa oikein sanoa, minkä vuoksi, mutta kaikista pyhimyksistä, jotka ovat saaneet ylistetyt nimensä kalenteriin — ja, taivas varjelkoon, niitä on totisesti koko joukko — hän näyttää parhaiten ansainneen pyhimykseksi julistamisen kunnian. Palavassa uskonkiihkossa on marttyyrikuoleman hyve tosin omana palkintonaan; mutta elää jatkuvasti uskoen tuohon ihmeeseen, joka yrittää murskata avio-onnen, hajoittaen perheen kunnian kuin tomun kaikkiin taivaan tuuliin — se on varmasti kaikkein uljainta marttyyriutta.

Vielä nykypäivinäkin saattaa löytyä niin paljon uskoa, että joku voi uhrata henkensäkin uskontonsa puolesta; mutta enpä tunne yhtään miestä, joka sallisi uskonsa käydä puhumaan vaimonsa hyvän nimen ja kunnian puolesta, kun asianhaarat ovat tehneet hänelle sellaisen kepposen, tai sanoisimmeko taikatempun.

Ja niinpä roomalaiskatolilaiset, jotka ovat kuin lapset markkinoilla, kun uskonasiat tulevat kyseeseen, ovatkin omaksuneet jonkinlaisen säälittelevän sävyn tähän herkkäuskoiseen mieheen suhtautuessaan.

»Pyhä Josef-parka», he sanovat, — »minä olen aina saanut häneltä pyytämäni. En muista hänen koskaan pettäneen.»

Tahi. »Pyhä Josef-parka — hän ei sovi minulle ollenkaan. Minä rukoilen aina Pyhää Neitsyttä tarvitessani jotakin.»

Voiko kuvitella mitään lapsellisempaa, viattomampaa, enemmän lastenkamaria muistuttavaa — ainoa paikka maailmassa muuten, jossa ylipäänsä vakaasti uskotaan?

Jokaisella pyhimyksellä on oma erikoisominaisuutensa, vaikuttaen kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Pyhä Rock antaa salaperäiset terveysjuomat; Pyhä Anton tuo teille takaisin hukatut esineet — ja kuinka kirkkaasti säilyvätkään mielessänne ne kerrat, jolloin etsintänne noustuanne rukoilemasta oli tuloksellista; kuinka valmiita ovatkaan painumaan unohduksiin ne kerrat, jolloin epäonnistuitte. On aivan mahdotonta luetella kaikkia pyhimyksiä ja heidän ominaisuuksiaan. Merihädästä varjelemaan, esimerkiksi, Pyhä Gerald on ylikäymätön; mutta Pyhä Josef — tuo Pyhä Josef parka! — häneltä virtaa kaikki hyvät asiat, mitä rahalla voi ostaa — lasten leikkikalut, naisten neularahat ja miesten erikoiset ylellisyystarpeet.

Kuvitelkaapa, jos voitte loihtia sielunne silmien eteen kaikki, mitä on täytynyt tapahtua tänä Pyhän Josefin juhlapäivän aattona. Kuinka monet tuhannet polvet ovat taipuneet, kuinka monet uupuneet ruumiit ja nälkäiset sielut ovat kuiskineet avukseen Pyhää Josef-parkaa! Nämä kimmeltävän kullan, hohtavan hopean ja kilisevän kuparin anojat ovat varmasti liian monet laskettavaksi. Siinä on ollut työpäivää tarpeeksi, jos kaikkiin rukouksiin on vastattu! Koetahan laskea kynttilät, jotka on sytytetty Pyhän Josefin alttarille — se on mahdotonta!

Ja kuitenkin kysymyksen voi ratkaista yksinkertaisella matemaattisella laskelmalla. Sano minulle, montako köyhää on maan päällä, ja minä sanon sinulle, montako kynttilää on sytytetty, kuinka monta rukousta on rukoiltu ja kuinka monta toivetta on syntynyt Pyhän Josefin päivän aattona.

Ja kuinka monta köyhää on maan päällä? —

Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi, vedoten vakavasti tai valittaen.

Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat?

Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla.

Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen. Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha. Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija, sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena oli hänen kunnianhimonsa.

Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja, siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä, hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä italialaista posetiivinsoittajaa.

Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät, kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän aattona.

II. VIIMEINEN KYNTTILÄ.

Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi hitaasti ylös.

Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen pyhimyksen maalatun kuvan edessä.

Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.

Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä — penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan? Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä, mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille? Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin, tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun pudotessaan.

Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle. Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary — Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää.

Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli mahdollisesti vain rahan tuhlausta.

Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti, vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui.