Hupaisa juttu

Haaksirikko. Hylätty saari. Uusia vieraita saarella. Lumimyrskyssä. Ihmeellinen tapaaminen. Inkivääriruukku.

ENSIMÄINEN LUKU.

Haaksirikko.

Matkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin pintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.

Laivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja korulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat amerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän joukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti erosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia maalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen kauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka tavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä kuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä, eivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa, näyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän oikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä luokassa he vaan tahtoisivatkin.

Mrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat kasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta, jollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on rajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut maatalouden monia puuhia.

Mrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja huomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen ilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan jonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän sydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta tai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.

Suurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen jossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei estänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät — hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.

Tuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain eräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut ketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun noissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain erikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta hupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan jonkun hetken.

Ja hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat leskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa, jolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs Lecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi — laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin vuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun häntä kerran ei siitä mikään estänyt.

Ystävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän lausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin kielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta yksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota viisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he usein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.

Muuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan tuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi olivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä teki meistä hyvät matkatoverit.

Laivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen jälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi törmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.

Tähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä ja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme ja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut poissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa tapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi täydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun, ja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.

Yleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin kuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden jälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme nähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.

Niinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin, että laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin, että ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko alihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi sisään aivan huolestuttavassa määrässä.

Noin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista pumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman reiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan pelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä ilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että kaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.

Yö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että nämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli, että me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle pienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä tarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.

Meillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja nämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten mukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä hirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia, ja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen. Mutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan veneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin paikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.

Minulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen ja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin käynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa mukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka osoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa veneessä heidän kanssaan.

He lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10 minuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti etsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle ja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli erään kansihytin takana.

"Katsokaapa!" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti alaspäin. "Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä siellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken aivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon ihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni toisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa tätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin kuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin, Ja jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa valitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä asia sekin.

"Aivan oikein", virkkoi mrs Aleshine, "ja minä ja mrs Lecks olisimme heti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman miespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä meistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks teidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon meriasioita, pitänee hänen osata soutaakin."

"Tottakai!" sanoin minä. "Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty tähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita, joten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte hetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat asiat."

Keskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa, jotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin myöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli monta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat aikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.

Siksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän täytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka kaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille. Päällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut kaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en voinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin minua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa hiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.

"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen", sanoin minä hiljaa, "sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne. Epäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta meillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin."

"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin", sanoi mrs Lecks, "sillä eihän meillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa".

"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?" kysyi mrs Aleshine. "Meillä ei ole minkäänlaisia portaita."

"Ei todellakaan", vastasin minä. "Mahdollisesti on heillä aikomus kuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua alas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas pitämään sitä lähellä laivan kylkeä."

"Kyllä se käy hyvin hankalasti", sanoi mrs Lecks, "ja minusta meidän pitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me pääsemme vähän lähemmäs venettä."

"Ei, ei käy päinsä odotella", sanoin minä, "sillä silloin emme pääse siihen ollenkaan."

"Oi, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, "enhän minä mitenkään voi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi kunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!"

"No, sitten jätämme odottamisen", virkkoi mrs Lecks. "Mutta kaikkein ensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä otin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä. Sieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä ajattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin voisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin siltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden köysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi, korvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt täytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut."

Nähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja että hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen tarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on välttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.