Erämaan profeetta: Historiallinen elämäkerrallinen romaani

Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.

Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin istua ja vastata talonväen kysymyksiin.

Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä, joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän, milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain tunsi milloinkin parhaiten sopivan.

Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon paino tullut yhä raskaammaksi?

Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.

Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.

Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut, kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.

Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.

Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan. Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja sielunsa tila.

Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää, vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.

Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka, ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.

Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen, yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä. Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.

Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.

Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin, josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla, kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden raskas hengitys kuului kauas tielle.

Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka, missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja odotuksensa huvennut siihen paikkaan!

Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut, sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.

"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö asioilla on liikuttu vai huonoilla?"

"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei likempää löytynyt rauhaa."

"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin täälläkin?"

"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä osalliseksi."

"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien puoliheränneiden tuntomerkki."

Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni. Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään, väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.

"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon."

Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että hän oli valahtaa alas konttinsa päälle.

Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja asettelevan rautoja ahjon kupeelle.

"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.

"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin, pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi."

Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti leperrellen.

"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän tytärtään.

Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:

"Vaikk' on korkea Ja myös vaivalloinen, Niin mä kulkea Läpi ahdingoiden Aion perille Tälle vuorelle.

Väsyä ei saa, Joka mielii käydä Elon poluilla. Pitää vaivaa nähdä, Valvoa sydänyöss' — Muuten turha on työs'."

"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa välissä.

"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan. "Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?"

Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista. Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama, lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen puhuessa.

"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin, joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon."

Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.

Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan, mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman pelkoon.