Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa

Kun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s. Itämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi, huomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat säännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen kesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä huolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään katolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana, mutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena johtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin aseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin kertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista murhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja verottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta kun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen voima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo kaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista, jotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät. Mutta alkuasukasten "uppiniskaisuus" vaati alituista aseellista voimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden läänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita saksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan alkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan läänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä mahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan "Kalpaveljistön", joka samoin oli hänen käytettävänään.

Jotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut muuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat. Minkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin muualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin tapauksiin muualla.

Eräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien vastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen perinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia. Kun "laki on niinkuin luetaan", onnistui hänen saada paavin myöntymys siihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun, ja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa Liivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa Englannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi. Tietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne sotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys näihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, "kapinaan" tietysti, ja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä aina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi, voidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi; alkuasukkaita mainittiin "sioiksi", ja rotuviha yltyi ylimmilleen. Miksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi, että anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten täytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui anglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli nykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten pelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen mahtavuuteensa ja vapauteensa.

Valloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin valloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa kansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan ylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa valloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se tavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen sen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä suomalaiseksi ritaristoksi ja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo jonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset Itämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun ritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui ylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan nojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli vajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines hävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan henkitoreissa.

Toisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme olekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai Karpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä jostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen kansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa. Rotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi meidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa. Mutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen kautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja suuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme tasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä kansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen tasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan enemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen rotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua, itsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan pakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan puolesta.

Tämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien alkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa luopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa, keltit Ranskassa y.m.

Sen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta järjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen kutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja kyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella oli oma vanhimpansa. Useat perhekunnat muodostivat "kylän", jota johti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään "kihlakunniksi", jonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. "Maakunta" käsitti useita kihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys toistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat asukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja rauhasta sekä muista yhteisistä asioista.

Jokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä on vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa, kuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi paljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua varsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa oli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren puolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös laivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä joukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä, koska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle jossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen puolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli karkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta ja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään. Siitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat maahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja kuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa.

Itämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään varsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että maan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren puolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella venäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin maa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään omistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä puolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä ahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla tuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat puolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät he kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen sydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista ja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai aikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut vertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä ollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti asettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen suuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta, kun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä apua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti Puolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila ei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn kirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan maarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna 1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan sorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista ole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona. 1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa lyhyin piirtein näin: "Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta, kuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään esivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika ja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta heidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä jättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan hänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään, riisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja sääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On ollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa jahtikoiriin." Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat.