Eläinten olympialaiset ja muita satuja

Eläinten olympialaiset. Eläinten olympialaiset. Olympialaistoimikunta. Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan. Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin. Vastaanotto. Kilpajuoksu. Hitauskilpailu. Toinen kilpailupäivä. Kirpun urotyö. Korkeuslento. Pituuslento. Pökkäyskilpailut. Puskusilla. Juhlat Tapiolassa. Uintikilpailut Petsamon vuonossa. Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden. Kaksi jättiläistä. Lahorin prinssi. Koivu ja kuhankeittäjä.

ELÄINTEN OLYMPIALAISET.

Eläinten olympialaiset.

Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja, metsäisiä kankaita, soita ja järviä.

Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu, kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun. Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa, missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä ja murina kuului eläinjoukosta.

Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti kurkkuaan ja virkkoi:

— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.

Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:

— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!

Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa, kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:

— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen tiettäväksi:

Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme (— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (— — Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin hylje.

Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:

— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina, marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:

— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.

— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat, ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!

— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.

Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat: Kruu'u, kruu'u...

Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri suunnille.

Olympialaistoimikunta.

Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi, jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut: pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.

— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi. Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani, pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset, putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan maahan, puhui karhu.

— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut sarvillaan, huomautti kettu.

— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan ja sanoo olevansa eläinten kuningas.

— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa. Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla, jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.

— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!

— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi, sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari. Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme. Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä, niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini. Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella, kuka on eläinkunnan nopein juoksija.

— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan; heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita: antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden jännittävä kilpailu.

— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.

— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös. Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija, mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa minut, syö se minut kohta suuhunsa.

— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen etukäpäliään kuin rumpupalikoita.

— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi. Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani, nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan. Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni, loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.