Ikuinen rakastaja

Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä, herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä, mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän, täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava, kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen käydessään kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä, hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin, mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle, ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen, rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään, niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita, joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto, epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien, yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen, jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi yöksi pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia, tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan, lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä, olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu, muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.