Kuvaton kuvakirja

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

Ihmeellistä! Tuntiessani mitä lämpimimmin ja syvimmin, tuntuu minusta ikäänkuin käteni ja kieleni olisivat sidotut. En voi tunteitani tarkoin toistaa, en ajatuksiani siten ilmaista kuin ne minussa ovat eläviksi käyneet. Ja kuitenkin olen taidemaalari, sen sanoo minulle silmäni, sen ovat tunnustaneet kaikki, jotka ovat nähneet luonnoksiani ja kuviani.

Olen köyhä poika, asun ahtaalla laitakadulla, mutta minulta ei puutu valoa, sillä minä asun ylhäällä, ja eteeni leviää näköala yli kaikkien kattojen. Minusta tuntui elämä kovin ikävältä ja yksinäiseltä ensi päivinä kaupunkiin tultuani. Metsien ja viheriäisten kunnaiden asemesta kuvastui näköpiiriini vain harmaita savupiippuja. Minulla ei ollut täällä ainoatakaan ystävää, eivät mitkään tutut kasvot minua tervehtineet.

Eräänä iltana seisoin surun valtaamana ikkunani ääressä, avasin sen ja kurkistin ulos. Suunnaton ilo tulvahti sydämeeni! Näin kasvot, jotka hyvin tunsin, — pyöreät, ystävälliset kasvot, kaukaa kotiseudultani tutun parhaan ystäväni.

Tämä oli Kuu, rakas, vanha kuu, muuttumatta sama, aina entisensä näköinen, jollaisena se oli rämeen reunassa kasvavien raitojen lomitse katsellut minua. Minä heittelin sille lentosuukkoja, ja se paistoi suoraan huoneeseeni ja lupasi joka ilta liikkeelle lähtiessään käydä minua hiukan katsomassa; tämän lupauksensa se onkin siitä asti rehellisesti pitänyt.

Vahinko vain, että se voi viipyä niin lyhyen ajan. Joka kerta kun se tulee, se kertoo minulle yhtä ja toista, mitä se edellisenä yönä tai samana iltana on nähnyt.

»Maalaa sinä vain, mitä minä kerron», se sanoi käydessään ensi kerran luonani, »sittenpähän saat valmiiksi oikein sievän kuvakirjan». Niin olenkin tehnyt useina iltoina. Voisin tavallani kuvina antaa uuden kokoelman Tuhannen yön tarinoita, mutta se olisi kuitenkin liikaa. Julkaisemani kuvat eivät ole valittuja, vaan seuraavat toisiaan siinä järjestyksessä kuin olen ne kuullut. Suuri nerokas maalaaja, runoilija tai säveltaiteilla voi tehdä siitä enemmän, jos tahtoo. Nämä piirrokseni ovat vain paperille pantuja hahmopiirteitä ja joskus omia ajatuksiani, sillä kuu ei saapunut joka ilta: toisinaan työntyi väliin pilvi tai kaksikin.

Ensimäinen ilta.

»Viime yönä», nämä ovat kuun omia sanoja, »liu'uin halki Intian kirkkaan ilman ja kuvastelin itseäni Ganges-virtaan. Säteeni koettivat tunkeutua läpi vanhojen plataanien kudoksen, joka kaartui kilpikonnan kuoren tavoin.

Silloin tuli viidakosta hindutyttö, keveänä kuin gaselli, ihanana kuin Eeva. Tässä Intian tyttäressä oli jotain hentoisen ilmakasta, mutta samalla upeata elämän täytelyyttä! Saatoin nähdä ajatukset hienon ihon lävitse. Okaiset liaanit repivät hänen sandaalejaan, mutta kuitenkin asteli hän reippaasti eteenpäin.

Villipeto, joka nousi vedestä sammutettuaan siinä janonsa, juoksi arkana yli tien, sillä tyttö piteli kädessään palavaa lamppua. Näin raikkaan veren virtaavan läpi hienojen sormien, joita hän piti ojennettuina, suojellakseen liekkiä. Hän lähestyi virtaa, asetti lampun vuolle, ja lamppu uiskenteli alas pitkin virtaa. Liekki liehahti, ikäänkuin sammumaisillaan, mutta se paloi kuitenkin, ja tytön mustat, välkkyvät silmät seurasivat sitä silkkisten ripsien takaa sielukkaalla katseella. Hän tiesi, että hänen rakastettunsa eli vielä, jos lamppu palaisi niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä. Jos se taas sammui, oli hänen sulhasensa kuollut.

Ja lamppu paloi ja liehahteli, ja tytön sydän liekehti ja vapisi. Tyttö lankesi polvilleen ja rukoili. Ruohossa hänen vieressään lojui kosteankylmä käärme. Mutta tyttö ajatteli vain Brahmaa ja sulhastansa. »Hän elää!» riemuitsi hän, ja vuoret vastasivat kajahtaen: »hän elää!»

Toinen ilta.

»Eilen», kertoi minulle kuu, »katselin alas pieneen puistoon, jota talot ympäröivät. Siellä lepäsi kana ja yksitoista kananpoikaa. Sievä pieni tyttönen juoksenteli sen ympärillä. Kana kaakatti ja levitti pelästyneenä siipensä, peittäen pienokaisensa.

Silloin tuli tytön isä, hän torui, ja minä liu'uin etäämmälle sitä enempää ajattelematta.

Tänä iltana katselin kuitenkin taas samaan puutarhaan — siitä ei olekaan kulunut kuin muutama minuutti. Kanakopissa oli aivan hiljaista, mutta pian tuli pieni tyttö, hiipi varovasti kanakopin luo, työnsi salvan syrjään ja livahti kanan ja poikasten keskeen.

Nämä kirkuivat kimakasti ja lentää räpyttelivät pitkin koppia. Pienokainen juoksi jälessä, minä näin sen selvästi, kun katselin muurin aukosta. Minä ihan suutuin pahaan tyttöön ja olin hyvilläni, kun isä tuli ja torui häntä vielä kiivaammin kuin eilen ja tarttui hänen käsivarteensa.

Tyttö taivutti päänsä, isot kyyneleet kimmelsivät hänen sinisissä silmissään. 'Mitä sinä täällä teet?' kysyi isä. Tyttö itki. 'Minä tulin tänne', sanoi tyttö, 'suutelemaan kanaa ja pyytämään siltä anteeksi eilisen tekoni tähden; en uskaltanut sitä sinulle sanoa!' Ja isä suuteli suloista, viatonta lasta otsalle; ja minä suutelin häntä silmille ja suulle.»

Kolmas ilta.

»Minä näin vaimon — ahtaan kadun varrella aivan lähellä. Kuja on niin kapea, että saatan vain minuutin ajaksi laskea säteeni solumaan talon muurille, mutta tämän minuutin aikana näen tarpeeksi, tunteakseni maailman, mikä täällä liikkuu.

Kuusitoista vuotta sitten oli tämä vaimo lapsi; tuolla maaseudulla leikki hän pappilan puutarhassa. Ruusupensaat olivat vanhoja ja aivan lakastuneita, ne rehoittivat ulkona käytävillä ja työnsivät pitkiä oksia aina omenapuihin saakka. Vain siellä täällä näkyi ruusu, eikä se ollut ihana niinkuin kukkien kuningatar saattaa olla, mutta väriä sillä oli, olipa tuoksuakin. Minusta näytti kirkkoherran pieni tytär paljoa ihanammalta ruusulta. Tyttö istui jakkarallaan metsistyneen pensaston juurella, suudellen pahvisen nuken sisäänpainuneita poskia.

Minä näin hänet taas kymmenen vuotta myöhemmin, — näin hänet upeassa tanssisalissa. Hän oli rikkaan kauppiaan sorea morsian; minua ilahutti hänen onnensa, kävin häntä katsomassa hiljaisina iltoina.

Oi, ei kukaan ajattele minun kirkkaita silmiäni, varmaa katsettani! Minunkin ruusuni versoi villejä vesoja kuten pappilan puutarhassa kasvava! Arkielämälläkin on oma murhenäytelmänsä; tänään näin viimeisen näytöksen.

Ahtaan kadun varrella hän makasi vuoteella kuolemansairaana, ja ilkeä talonisäntä, hänen ainoa turvansa, kiskoi raa'asti ja kylmästi peitteen hänen päältään ja sanoi: 'Nouse! sinun poskesi peloittavat ihmisiä, siistiydy! Hanki rahaa, muutoin minä heitän sinut kadulle, sukkelaan; nousehan!' — 'Kuolema viiltää rintaani!' sanoi vaimo, 'oi, anna minun levätä'.

Mutta mies kiskoi hänet vuoteelta, maalasi hänen poskensa, siroitti ruusuja hänen hiuksiinsa, pakoitti hänet ikkunan ääreen istumaan, asetti palavan kynttilän hänen viereensä ja meni menojaan. Minä katselin tuijotellen vaimoa; hän istui liikkumattomana, hänen kätensä vaipuivat syliin.

Ikkuna paiskautui kiinni, ikkunanruutu särkyi, mutta hän istui hiljaa. Uutimet lepattivat liekin tavoin hänen ympärillään, hän oli kuollut. Avonaisen ikkunan ääressä istuen vainaja ikäänkuin varoitteli julman kohtalonsa uhrina.»

Neljäs ilta.

»Tänä iltana olin katsomassa saksalaista huvinäytelmää», kertoi kuu.

»Tämä tapahtui eräässä pienessä kaupungissa; muuan tallirakennus oli muutettu teatteriksi. Pilttuut oli jätetty paikoilleen, niitä oli vain puhdistettu aitioiksi. Koko puurakennus oli koristettu kirjavalla paperilla, alemman kaaren alla riippui pieni rautainen kynttiläkruunu. Sen yläpuolelle oli kattoon kiinnitetty kumoonkaadettu tynnyri, jotta kruunun voisi vetää kattoon kuten isommissa teattereissa oli tapana silloin kun kuiskaajan luukusta näytännön alkaessa kuului kellon kilinää.

'Kilikili!' ja pieni rautainen kynttiläkruunu kohosi äkkiä puolen kyynärän verran; nyt tiedettiin huvinäytelmän alkaneen.

Nuori ruhtinas oli puolisoineen matkalla kaupungin läpi ja tullut katsomaan esitystä. Siksi oli huone täpösen täynnä, ainoastaan kynttiläkruunun alle oli muodostunut ikäänkuin tulivuoren aukko. Sillä paikalla ei istunut yhtäkään sielua, sillä kynttilät tippuivat: 'tsip, tsip!'

Minä näin kaiken, sillä huoneessa oli niin lämmintä, että oli täytynyt avata kaikki seinäluukut. Ja jokaisesta luukusta katselivat ulkona seisovat pojat ja tytöt huoneeseen, vaikka poliisi istui sisällä uhaten kepillään.

Aivan jouhisoittokunnan lähellä nähtiin nuori ruhtinaspari istumassa kahdessa nojatuolissa; muulloin istuivat siinä tavallisesti pormestari ja hänen rouvansa. Mutta tänä iltana täytyi heidän istua puupenkeillä niinkuin muidenkin porvarien.

'Siitä näkee, että haukka ajaa toisen tieltään', kuului huomautus rouvasväen puolelta, ja sen johdosta muuttui kaikki vielä juhlallisemmaksi: kynttiläkruunu lepatti, rahvasta näpäyteltiin sormille, ja minä — niin, kuu oli myös mukana koko näytännön aikana.»

Viides ilta.

»Eilen», alotti kuu, »katselin alas liikehtivään Pariisiin, ja katseeni tunkeutuivat Louvren kammioihin.

Vanha, kurjasti puettu, kansanluokkaan kuuluva isoäiti seurasi erästä palvelusmiestä isoon, tyhjään valtaistuinsaliin. Hän tahtoi nähdä tämän salin, hänen täytyi se nähdä.

Tämä saavutus oli vaatinut monta pikku uhrausta, paljon puhetaitoa, ennenkuin hän oli näin pitkälle ehtinyt.

Hän pani laihat kädet ristiin ja katseli juhlallisesti ympärilleen ikäänkuin olisi seisonut kirkossa. 'Tässä se tapahtui!' sanoi hän, 'juuri tässä!' ja hän lähestyi valtaistuinta, jolta riippui kallis kultapalteinen samettiverho. 'Tuolla', sanoi hän, 'tuolla!' ja hän polvistui ja suuteli purppurapeitettä — luulenpa hänen itkeneen.

'Eihän se ollut tämä sametti!' sanoi palvelija, ja hänen huulillansa liikkui hymy. 'Mutta tässä se kuitenkin tapahtui!' sanoi vaimo, 'tällaiselta täällä silloin näytti!' 'Niin', vastasi mies, 'eikä kuitenkaan niin; ikkunat oli säretty, ovet oli revitty alas ja verta oli lattialla. Te voitte kuitenkin sanoa: 'Minun pojanpoikani on kuollut Ranskan valtaistuimella'.