Morgue kadun kauhu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Edgar Allan Poe.

Tämän kertomuksen tekijä jos kukaan on niitä suuria henkiä, jotka omille aikalaisilleen vieraina — mittasuhteiltaan liian suurina — saavat tyhjentää pohjaan saakka sen traagillisen marttyyriuden ja elämänkurjuuden kalkin, jonka oma-aika niin kärkkäästi nostaa sen huulille, joka ei sopeudu sen henkisiin kapaloihin. Lieneekö koskaan esiintynyt armoitettua runoilijaa, jonka harvinaiset lahjat siinä määrin kuin Edgar Allan Poen herättävät yhtä suurta ihastusta kuin hänen elämänsä hätä ja kurjuus nostattavat syvää sääliä. Hänen maineensa kasvaa vuosi vuodelta, rinnan hänen teostensa levikin kanssa, hänestä on tullut maailmankirjailija, jonka omaperäinen nerokkuus on pannut suuret sivistyskansat toivottelemaan että hän olisi syntynyt heidän keskuudessaan — missä hän jo eläessään nautti suuren runoilijan tunnustusta — ennemmin kuin käytännöllisessä, hänen ihmeellistä henkeään tajuamattomassa Amerikassa, jossa hän ennen aikojaan sortui tuen ja ymmärtämyksen puutteeseen.

Edgar Allan Poe oli vanhaa irlantilaista sukua ja syntyi Baltimoressa 19.2.1809. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat pojan nelivuotiaana ollessa, jolloin hänen kumminsa, rikas ja lapseton mr Allan otti pojan hoitoonsa ja teki hänestä jonkinlaisen korun upeaan kotiinsa. Kasvatusisänsä illallisvieraille sai pieni, kuvankaunis Edgar lausua runoja, ja häntä lelliteltiin tuossa rikkaassa talossa tavalla, joka hänen myöhemmälle kehitykselleen oli haitallista. 7-vuotiaana hän sitten pääsi kasvatusvanhempainsa mukana Euroopanmatkalle, ja pantiin erääseen englantilaiseen poikain koulukotiin, missä vietti viisi onnellista lapsuusvuotta. Tässä laitoksessa sai hän perustan klassillisille opinnoilleen, joiden puolesta hän eroaa amerikkalaisista ammattiveljistään ja jotka ovat tärkeänä tekijänä hänen runoutensa muotokauneuden täydellisyydessä. V. 1821 palasi Poe takaisin Amerikkaan, missä joutui Richmondin korkeampaan kouluun. Poen myöhemmille kouluvuosille luo merkillistä hohdetta ihanteellinen ystävyyssuhde erään toverinsa äitiin, joka harvinaisella ymmärtämyksellä osasi suhtautua hänen eloisan, fantastisiin kuvitelmiin taipuvaisen mielenlaatunsa ilmauksiin. Tämän naisen kuoltua kerrotaan nuoren Poen tunteneen itsensä niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, että hän öisin monet kerrat kävi ystävättärensä haudalla ja täällä luultavasti unelmoi noita synkkiä kalman ja kauhun näkyjään, jotka muodostavat hänen useimpain teostensa merkillisen, kaamean viehätysvoiman. Ylioppilasaikanaan omaksui Poe eräitä tottumuksia ja elintapoja, jotka myöhemmin riistivät häneltä aikalaisten arvon ja kunnioituksen. Hänestä tuli alkoholin nauttija ja pelaaja. Myöhempi tutkimus on kyllä puhdistanut Poen alkoholin ylenmääräiseen käyttöön nähden osoittamalla ettei hän voinut olla varsinaisesti juoppo, sillä hänen ruumiinrakenteensa, johtuen kai eräästä sydäntaudista, ei sietänyt alkoholia kuin aivan vähissä määrin. Nämä paheet kuitenkin matkaansaattoivat m.m. välien kylmenemisen kasvatusisän kanssa, joka lopulta, mentyään uusiin naimisiin, kokonaan ajoi Poen luotansa ja teki hänet perinnöttömäksi. Tällävälin oli Poe jo aloittanut kirjailijatoimintansa, kuuluen eräiden aikakauslehtien toimituksiin. Kotimaassaan Amerikassa ei hän kuitenkaan saanut juuri minkäänlaista tunnustusta, eikä hänellä liioin ollut aineellista hyötyä siitä, että hänen tuotteensa Euroopassa otettiin ihastuksella vastaan ja saivat jo hänen eläessään laajan levikin m.m. ranskankielisinä käännöksinä; Ranskassa hänen tuotannollaan olikin teräväkynäinen ja lahjakas puolustaja, runoilija Charles Baudelaire.

Poe meni, suhteiden kasvatusisään purkaannuttua, naimisiin serkkunsa Virginia Clemmin kanssa ja olisi yhteen aikaan voinut elää onnellisena runoilijatuotannollaan, elleivät vaimon kivuloisuus ja hänen omat tavantakaa uudistuvat ylempänä mainitut hairahduksensa olisi vaikuttaneet, että pohja elämältä murtui. Vaimon kuoltua keuhkotautiin Poe lopullisesti joutui kirjalliseksi kulkuriksi ja olisi kai sortunut paljoa aikaisemmin kuin tapahtui, ellei vaimovainajansa jalosydäminen äiti olisi uhrautunut hänen puolestaan niin täydellisesti että itse myöhemmin kuoli kurjuudessa. Vielä kerran yritti onni hymyillä sairaalle runoilijalle hänen uudelleen tavatessaan nuoruuden rakastettunsa, jonka kanssa suunnitellusta avioliitosta aikanaan köyhyyden vuoksi ei tullut mitään. Tämä oli nyt varakas leski eikä mitään esteitä heidän avioliitolleen enää ollut olemassa. Poe oli matkalla Richmondista Newyorkiin lunastamaan itselleen takaisin viimemainitun kaupungin läheisyydessä ollutta entistä kotiaan. Hän tunsi pahoinvointia ja nousi junasta Baltimoressa, missä tavattiin hetkistä myöhemmin tajuttomana kadulla. Tuntoihinsa tulematta hän sairaalaan vietynä kuoli aivohalvaukseen lokakuun 7 p. 1849.

On jo mainittu mikä osa fantastisilla kauhukuvitelmilla on Poen tuotannossa. Sekä hänen runoissaan että kertomuksissaan ne ovat hallitsevana piirteenä. Kertomuksensa Poe punoi kokoon harvinaisella loogillisella johdonmukaisuudella ja verrattomalla tyylitaituruudella, näin saaden kuvitelmiinsa ihmeellistä tenhoa ja uskottavuutta. Kaameimmat näkynsä hän kertoo nähneensä unenhorteessa pitkinä öinä vaimovainajansa sairasvuoteen ääressä. Hänen suosituin ja kuuluisin runoelmansa The Raven (Korppi) vaikutti aikalaisiin semmoisella tenholla, että Amerikan jopa Englanninkin hienostopiireissä yhteen aikaan sen johdosta korppia pidettiin miltei jonkinmoisena kansallislintuna. — Valitettavasti ei tästä enempää kuin Poen muistakaan, ylen vaikeasti käännettävistä runoista ole kunnollista suomennosta olemassa.

Laajan ja monille aloille ulottuneen lukeneisuutensa avulla Poe saattoi teoksissaan vaivattomasti käsitellä mitä moninaisimpia asioita ja ilmiöitä. Milloin kohotti hän katseensa ylös tähtitarhojen korkeuteen luoden niin sanoaksemme matemaattisia utopioja kaikkeuden elämästä ja tapahtumista, milloin upotti sen pyramiidien ja muumioiden mysteerioihin. — Tärisyttäviä vaikutelmia loihtii hänen kynänsä esiin milloin hän, kuten "Morgue kadun kauhussa", ohjaa mielikuvituksensa rikostapausten alalle. Koko nykyaikainen n.s. salapoliisikirjallisuus juontaa juurensa Poen tästä ja eräistä muista rikoskuvauksista. Psykologisena rikoskertomuksena "Morgue kadun kauhu" pysynee voittamattomana.

Morgue kadun kauhu.

Kevään ja osan kesääkin vuonna 18-- oleskelin Pariisissa ja tutustuin siellä herra Auguste Dupiniin. Tämä nuori herrasmies polveutui tosin arvossapidetystä, jopa suorastaan ylhäisestä suvusta, mutta kokonainen odottamattomien onnettomuuksien sarja oli sortanut hänet niin suureen köyhyyteen ja puutteeseen, että hänen luontainen tarmonsa taipui niiden alle. Hän ei enää viitsinyt taistella maailman pyörrettä vastaan eikä liioin etsinyt tilaisuutta päästä tarttumaan käsiksi johonkin onnen sattumaan. Hänen velkojansa olivat toki olleet niin inhimillisiä, että olivat jättäneet hänelle pienen osan hänen isänsä perinnöstä, ja tämän tuottamilla koroilla hänen onnistui, äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen ja kaikesta ylellisyydestä kieltäytyen, hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet. Vain kirjat olivat ainoa ylellisyys mitä hän itselleen soi, ja niitä sai Pariisissa helposti.

Ensi kerran tapasimme toisemme eräässä vaatimattomassa kirjakaupassa Montmartren varrella, jossa se merkillinen sattuma, että etsimme samaa harvinaista kirjaa, vei meidät yhteen. Sen jälkeen tapasimme toisiamme usein. Pieni perhetarina, jonka hän minulle kaikkine sivuseikkoineen sangen avomielisesti kertoi — kuten ranskalainen niin mielellään tekee, milloin vain hänen oma minänsä on jutussa mukana — oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Hänen suunnaton lukeneisuutensa minua suorastaan ällistytti, ja hänen mielikuvituksensa kiehtova voima ja elävä raikkaus sytytti sieluni palamaan. Niiden tarkoitusten kannalta, joiden vuoksi silloin Pariisissa oleskelin, tuntui minusta, että tämän miehen seura oli minulle mitä suuriarvoisinta, ja tämän minä usein sanoin hänelle itselleenkin. Ja niinpä lopulta kävi, että päätimme asettua yhteen asumaan minun kaupungissa-oloni ajaksi, ja kun minun varallisuussuhteeni olivat hituista suotuisammat kuin hänen, myöntyi hän siihen, että vuokrasin erään romahtamaisillaan olevan, ränstyneen ja rakennustavaltaan karkean talon Fauborg St. Germainin hiljaisimmassa osassa; tämä talo oli kauan seissyt tyhjänä ihmisten taikauskoisesti sitä pelätessä, ja meidän onnistui kalustaa se niitä synkkiä ja jonkun verran fantastisia kuvitelmia vastaavaksi, jotka meille kummallekin olivat luonteenomaisia.

Jos maailma olisi tuntenut elintapojamme, olisi se pitänyt meitä vähintään seinähulluina, — joskaan ehkä ei aivan vaarallisina. Me vietimme täysin eristettyä elämää ottamatta ketään vieraita vastaan. Minä huolellisesti vältin ilmaisemasta kenellekään entisistä tuttavistani nykyistä piilopaikkaani, ja Dupinilla puolestaan ei enää moniin vuosiin ollut Pariisissa ainoatakaan tuttavaa. Me elimme kokonaan itseämme varten.

Ystäväni kummallisuuksia oli muun ohessa se, että hän rakasti yötä ja sen pimeyttä niiden itsensä takia, ja tämän rakkauden synnyttämiin toimenpiteisiin minä alistuin, niinkuin hänen kaikkiin muihinkin mielitekoihinsa, rauhallisesti ja täydellä antaumuksella. Pimeyden jumalatar ei tosin ollut meille uskollinen kuin puoli vuorokautta, mutta me osasimme keinotekoisesti kutsua hänet luoksemme. Aamun sarastaessa me suljimme vanhan talomme kaikki raskaat ikkunaluukut ja sytytimme pari vahvasti parfymoitua vahakynttilää, joiden lepattavat liekit levittivät ympärilleen vain heikkoa valon kajastusta. Niiden valossa meidän sielumme vaipuivat uinailuihin — — me luimme, kirjoittelimme tahi keskustelimme aina siihen saakka että kello ilmaisi luonnollisen pimeyden verhonneen maailman. Silloin me läksimme käsitysten kaduille ja kävellessämme jatkoimme jonkun keskusteluaiheemme käsittelyä, tahi kuljeksimme aina myöhäisiin yön hetkiin saakka ulkona ihaillen noita kirkkaitten valojen ja syvien varjojen vastakohtia, joita suuri, väkirikas kaupunki tarjoaa nähtäväksi, ja jotka tuottavat rauhalliselle katselijalle erinomaista henkistä kiihoitusta ja nautintoa.

Tuollaisina hetkinä minä usein ihailin Dupinin harvinaista kykyä yhdistellä ilmiöiden ja ihmisluonteiden eri tekijöitä ja tehdä johtopäätöksiä. Tämäntapaiset aivojenharjoitukset näyttivät tuottavan hänelle aivan erikoista tyydytystä ja huvia. Minä muistan kuinka hän minulle nauraen sanoi että hänestä jokaisella ihmisellä on keskellä rintaansa ikkuna, ja tätä väitettään hän tavan takaa esimerkein valaisi, hämmästyttävällä tarkkuudella kertoen minulle omia ajatuksiani. En malta olla esittämättä esimerkkiä, joka parhaiten osoittaa hänen kykyään.

Kerran kuljimme yöllä pitkää, lokaista katua Palais Royalin läheisyydessä. Kun molemmat olimme mietteisiimme vajonneet, ei kumpikaan meistä liene neljännestuntiin virkkanut mitään. Mutta äkkiä Dupin puhkesi puhumaan:

"On kyllä totta, että hän on hyvin pieni mies ja sopisi paremmin Théâtre des Varietés'iin."

"Niin, siitä ei ole vähintäkään epäilystä", vastasin minä viipymättä, heti huomaamatta, — siinä määrin oli ajatuksiin vaipuneena — kuinka ihmeellisellä tavalla Dupin oli sekaantunut ajatusteni kulkuun. Mutta silmänräpäystä myöhemmin heräsin ja hämmästykseni oli tavaton.